keskiviikko 14. elokuuta 2013

Rakkaudesta hevosiin?

Istun kirjoituspöytäni ääressä Saksan kodissani valvoen koiran synnytystä (joka antaa odottaa itseään) ja keskustelen internetin välityksellä suomalaisen kollegan kanssa. Olin jo hahmotellut ajatuksia koskien hevosalan ammattilaisilleen asettamista haasteista, kun otsikoihin kiirivät uutiset Tanskasta ja Puolasta. Tunnettu hevoskasvattaja ja -kauppias John Byrialsen näyttää syyllistyneen vakavaan eläinten heitteillejättöön. Kuvamateriaali Puolan tallilta on käsittämättömän karmivaa katsottavaa ja nostaa tunteet pintaan. Sellaiselle ilmiölle ei ole minkäänlaista selitystä. Mikään ei kelpaa tällaisen tilanteen selitykseksi. Ihminen on eläinten omistajana täydellisesti laiminlyönyt velvollisuutensa pitää huolta eläinten saamasta hoidosta ja niiden elinolosuhteista. Jotta ihminen tällaiseen kykenee, on hän täydellisesti irtaantunut ihmisyydestä. Ihmistermein puhuttaneen psykopatiasta - "sille ominaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute." Kun ihmisellä ei ole minkäänlaista moraalia, minkäänlaista omatuntoa kolkuttamassa, jotain tällaista voi tapahtua. Silloin oma etu, oma taloudellinen hyvinvointi, voidaan ottaa vaikka nälkään kuolevien eläinten selkänahasta. Tietoisesti tai tiedostamatta. Tavallinen ihminen ei voi tällaista ymmärtää.

Suomessa on viime vuosina uutisoitu joitain eriasteisia eläinten heitteillejättötapauksia. Hevospuolella ei toistaiseksi mitään näin räikeää tai mittavaa. Mutta mielenkiintoista kyllä, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa koskien erästä ammattiratsastajaa, jolta ihmiset hakivat hevosiaan pois, sillä niistä ja niiden treenistä ei enää pidetty sopimuksenmukaisesti huolta. Tuolloin syyksi ilmoitettiin julkisuudessa työuupumus. Hevosalalle suurin osa ihmisistä lähtee "palavasta (ja selittämättömästä) rakkaudesta hevosiin". Ne hevostenystävät, jotka eivät tee alalle ammattiaan, tuntuvat kadehtivan näitä ammattilaisia etuoikeudesta saada elää hevosten arkea. Jopa hevosia tuntemattomat muiden alojen työläiset ihastelevat mahdollisuutta tehdä ammatikseen jotain "sydämensä asialla". Kuulostaa kovin ideaalilta tilanteelta. Mihin "etuoikeutetut" sitten uupuvat?

Hevosala on liki poikkeuksetta, toimenkuvasta riippumatta fyysisesti raskasta. Päivät ovat pitkiä, välillä kohtuuttoman pitkiä. Pisin toiselle tekemäni työpäivä hevostallilla on ollut kahdeksantoistatuntinen. Siihen ei sisältynyt ruokataukoja. Voin sanoa niitä kyllä kaivanneeni, vaikka sekin päivä oli hurjan mielenkiintoinen ja antoi kovasti mahdollisuuksia oppia. Tavatonta ei ole, että kun hevosia kuljetetaan ja käydään vaikkapa kilpailuissa, päivät venyvät jopa useamman päivän mittaisiksi. Jokainen ymmärtää, että se on uuvuttavaa. Kuitenkin ihminen, joka on hyvässä fyysisessä kunnossa, syö hyvin ja suurimman osan aikaa nukkuu hyvin ja säännöllisesti riittävästi, jaksaa tällaiset rypistykset motivaationsa voimin. Mikä syö motivaatiota?

Suomessa erityisesti, mutta myös keskemmällä Eurooppaa, hevosala on vuodenaikojen ja säiden armoilla. On kylmä, on kuuma, on märkä, on kuiva ja silti on tehtävä se mitä on tehtävä. Hevosten arki ei anna periksi loikomista sängyssä olosuhteita paossa. Tarpominen puolimetrisessä hangessa tai mudassa ei nosta motivaatiota eikä innosta töihin, mutta tunnettu sanonta kuuluu: "ei ole huonoa keliä, on vain väärää pukeutumista." Lumen ja kylmän kestää lämpimissä varusteissa ja hyvissä kengissä, mudan ja märän, kun on riittävän monta paria saappaita tallissa ja kunnon sadeasu. Olosuhteet voivat yhtälailla tehdä elämän hevosten ympärillä ihanaksi - aurinkoa iholle siinä missä toimistotyöntekijät vain haikailevat ikkunasta.

Jos sääolosuhteista ei ole hevosalanammattilaista uuvuttamaan, mikä vie ihmisen jaksamisen pohjamutiin? Uskallan väittää, että voimakkaimmin uupumiseen vaikuttavat kaikki ne tekijät, joihin ammattilainen ei voi itse vaikuttaa. Näitä ovat niin hevoset kuin toiset ihmiset, yhteisöt ja yhteiskunta.
Ammattilainen voi näet kerätä ympärilleen toimivan liikeidean, vaikkapa ratsastuskoulun tai valmennustallin muodossa. Hänellä voi olla toimiva konsepti ja mahdollisesti joko omia tai muiden lahjakkaita ja mielekkäitä hevosia treenissä. Silti parhaastakin mahdollisesta hoidosta huolimatta osa niistä ei koskaan pääse potentiaaliinsa tai säilytä työkykyään. Hevosten loukkaantumiset ja sairastumiset ovat alan suuri varjopuoli. Ne tekevät ihmiselle olon, ettei hän voi vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se on tutkitusti tunne, joka usein johtaa masennukseen.
Toisinaan ammattilainen ei pysty pitämään hevosiaan sellaisissa olosuhteissa, jotka kokisi niille oikeaksi. Urheilupohjien laatu on liian heikkoa, tarhat eivät ole turvallisia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mahdollisuudet parantaa näitä asioita voivat olla rajallisia, ammattilainen kun harvoin on saavuttanut sellaista varallisuutta, jolla olosuhteita korjattaisiin.
Resurssien, rahan alituinen puute, nostaa huolikertoimia, stressiä ja tekee mahdottomaksi reagoida kaikkeen tärkeäksi pitämäänsä.
Samanlainen halvaannuttava vaikutus voi olla toisilla ihmisillä. Ammattilainen voi tehdä kaikkensa ohjeistaakseen asiakkaansa ja muut ihmiset toimimaan järkevästi ja turvallisesti hevostensa kanssa. Voi yrittää opettaa heitä taitamaan lajinsa paremmin. Ja silti osalle tuo oppi ei koskaan tartu matkaan. Toisten ihmisten edesvastuuton ja huolimaton käytös hevosten ympärillä voi myös johtaa potentiaalisiin vaaratilanteisiin, loukkaantumisiinkin. Samainen toiminta voi suoraan tai välillisesti vaikeuttaa ammattilaisen toimintaa, enkä edes puhu sosiaalisesta vaikutuksesta. Erilaiset yhteisöt kun hevosalalla ovat taipuvaisia analysoimaan ja arvostelemaan toistensa toimia alituiseen. Tällaisen kohteeksi joutuminen voi syövyttää voimavaroja siinä missä yhteiskunnan puuttuva tuki. Hevosyrittäjää yhteiskunta tuntuu muistavan vain hurjilla (arvonlisä)verolaskuilla ja lukuisilla määräyksillä ja rajoituksilla. Ikään kuin hevosala ei olisi tervetullut työllistäjä Suomessa.

Samanlaisen toivottomuuden ja voimattomuuden tunteen voi tarjota myös oman oppimisen pysähtyneisyys. Kun tuntuu, ettei pääse asioissa eteenpäin tai saa hevosta tai ihmistä oppimaan tai "kulkemaan". Ruotsin Strömsholmin maneesin seinässä kuuluu lukevan: "Missä taito loppuu, alkaa väkivalta." Ja jos ei suoranainen väkivalta, ainakin lisävarustelu. Otetaan gramaania, kankea, martingaalia, sivuohjaa tai vaikka kaikki kerralla. Pistetään se menemään, pistetään se ratsastajakin väkisin tekemään ja sitten tilataan hieroja paikalle, kun molemmat ovat ympärijumissa. Osaamattomuus ja voimattomuus tilanteen edessä saattaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Ehkä ottamaan kättä pidempää mukaan areenalle, vaikka tietää tekevänsä väärin.

Epätoivoinen teko voi olla, että jättää hevosensa hoitamatta. Omansa tai toisten. Että jääkin yhden ilta- tai aamuruokinnan ajaksi sänkyyn ja kääntää kylkeä. Ettei treenaakaan tänään, ehkä vasta huomenna. Että jättää heinät tilaamatta ja ajattelee, että pärjääkin seuraavaan viikkoon. Onhan siellä se yksi edellisvuotinen paali olkea, syötetään sitä, jos se heinä ei riitä.

Koirankasvattajien kesken puhutaan ilmiöstä nimeltä "kennelbönäri". Tämän uupumustilan oireisiin kuuluvat heikentynyt koirienhoidon laatu, liiallinen pennuttaminen tai liian suuri koiramäärä resursseihin nähden ja usein näistä johtuva moraalin löystyminen. Enää ei ole niin väliä, minne ne pennut menevät. Tai pääsevätkö koirat lenkille joka päivä. Jää matokuuria väliin ja tulee tehtyä tyhmiä valintoja. Usein naapuri alkaa valittaa ja joku pistää sanaa liikkeelle, että siellä on nyt pentutehdas käynnissä.

Tiedän mistä puhun, sillä vuonna 2003-2004 opiskellessani Ypäjän Hevosopistolla minulta loppuivat voimavarat koirieni hoitoon. Koulussa vierähti usein iltaan, mieli ei malttanut jättää ylimääräisiä hevosia ratsastamatta. Aikaa ei jäänyt enää unelle ja levolle. Kiitän omaa sisäsyntyistä moraaliani siitä, että etsin tilanteeseen ratkaisun ennen kuin se karkasi otteestani. Jaoin koirankasvatukseni ystäväni kanssa, joka sittemmin on hoitanut suurimman osan kennelin "käytännöntyöstä," ja vähensin koiramäärää kotonani. Mistä se moraali sai voimansa? Rakkaudesta eläimeen ja velvollisuudentunnosta sen hyvinvointia kohtaan.

Me kaikki hevosalalla olemme näissä töissä rakkaudesta hevoseen. Jos emme ole, on kiirenvilkkaa etsittävä muita töitä ja uusia suuntia elämälleen. Sillä kaiken ylläkerrotun ihminen voi kestää ja jaksaa vain ja ainoastaan jonkin niin mystisen voiman kuin rakkauden avulla. Sisäisellä motivaatiolla, joka saa ihmisen ylittämään henkilökohtaiset mukavuusalueensa ja fyysisen jaksamisensa rajat.

Siispä rakkaudesta hevoseen.
Terveisin,
Teidän Moniponipulmainen
(Nimike, jonka lanseerasi rakas aviomieheni)


tiistai 13. elokuuta 2013

Pohkeenväistö - täydellinen liike

Pohkeenväistö on täydellinen liike, joka mittaa hevosta ja sen saamaa koulutusta ja kokemaa ratsastusta monella eri tavalla. Yhtä monella tapaa sitä yritetään ratsastaa ja lähes yhtä usein siinä epäonnistutaan. Koska tieto usein saa ihmiset tekemään parempia ja harkitumpia valintoja, käyn seuraavassa läpi, mistä on kysymys.

Kouluratsastussäännöt sanovat seuraavaa: 
411. Pohkeenväistö
1. Pohkeenväistön tarkoituksena on kehittää hevosen kuuliaisuutta ja ratsastajan eri apujen keskinäistä vaikutusta hevoseen.
2. Liike suoritetaan käynnissä tai harjoitusravissa. Pohkeenväistössä hevonen liikkuu rungostaan suorana sen verran liikkeen suunnasta poispäin asetettuna, että ratsastaja näkee sen sisäsilmäkulman ja sieraimen reunan. Sisäpuoliset jalat astuvat ristiin ulkopuolisten editse.
Pohkeenväistö voidaan ratsastaa lävistäjällä, jolloin hevosen tulee olla mahdollisimman yhdensuuntainen pitkän sivun kanssa kuitenkin niin, että etuosa hieman johtaa liikettä. Eteenpäinpyrkimyksen, tempon ja tahdin on säilyttävä. Jos pohkeenväistö suoritetaan pitkällä sivulla tai keskihalkaisijalla, hevosen tulee liikkua noin 35 asteen kulmassa ratsastettavaan tiehen nähden.

Pohkeenväistö on siis sivuttaisliike, jossa hevonen edestä (ja takaa) katsottuna astuu jaloillaan ristiin ja etenee samalla haluttua linjaa pitkin eteenpäin. Liikkeellä sanotaan olevan voimisteleva vaikutus. Mitä seikkoja pohkeenväistö sitten varsinaisesti mittaa?

Koulutus
Ensisijaisesti pohkeenväistö mittaa hevosen saamaa koulutusta - että se vastaa annettuihin apuihin kevyesti ja viiveettä. Vain hevonen, joka on opetettu selkeästä signaalista selkeään toimintaan, astuu vaivatta sivulle. Tämä signaali on kouluttamillani hevosilla "väistättävän" jalan siirtäminen kokonaisuudessaan joitain senttejä taaemmas hevosen kyljen vieressä. Jalkaa pidetään irti hevosen kyljestä ja sillä vaikutetaan hevoseen vain, jos liikkeenlaatuun halutaan muutosta. Hevonen, joka on tämän ärsykkeen oppinut oikein, tekee ristiaskeleita kunnes ratsastajan jalka palautuu neutraalille paikalleen ja antaa hevoselle uudet ohjeet. Pohkeenväistö ei tosin mittaa ainoastaan hevosen vastetta sivullevievään eli väistättävään apuun vaan myös sen vasteita pidätteisiin ja eteenpäinajaviin apuihin, sillä tempokontrolli on aina tarpeen, jotta ratsastaja voisi kuljettaa tasapainoista pohkeenväistöä halutulla linjalla.

Tasapaino
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen ja ratsukon tasapainoa ja ratsastajan kykyä tasapainottaa hevosta. Jotta hevonen voisi astua sivusuuntaan samanlaisella ristiastunnalla sekä edestä että takaa, tulee sen painopisteen olla sen kehon keskellä. Sen lisäksi sen tulee olla molemmista kyljistään lähes samanmittainen. Jotta tämä voisi onnistua, tulee ratsastajan istua hevosen keskellä, paino molemmilla istuinluilla tasaisesti ja pitää ylävartalonsa kohtisuorassa lantionsa päällä. Väistön ulkopohkeen tulee myös olla hevosen ympärillä, ja sillä voidaan vaikuttaa hevosen asentoon ja liikkeeseen yhtälailla.
Suurin osa pohkeenväistön virheistä saa alkunsa ratsastajan tasapainottomasta istunnasta: ratsastajat yrittävät työntää hevosta sivulle istunnallaan, jolloin ylävartalo jää liikkeestä jälkeen ja ratsastajan omien kylkien taipuminen saa hevosen valumaan lapa edellä liikkeen suuntaan.
Korjaan näitä virheitä antamalla oppilaalleni mielikuvan: kuvittele, että hevosesi seisoo parkkiruudussa, kuuliaisesti sen keskellä suorana, ja että sinun raajasi tekevät parkkiruudun reunat. Kun haluat että hevonen liikkuu sivulle, tulee sinun siirtää parkkiruutu kokonaisuudessaan liikkeen suuntaan. Ts. kun hevonen reagoi sille koulutettuun merkkiin astua sivulle, sen täytyy voida astua silloin ratsastajan painon alle ja siirtää painopisteensä ratsastajan painopisteen alle, ei sen sivulle! Tästä syystä on tärkeää, että ratsastaja antaessaan pohjemerkin ajattelee jo itse siirtyvänsä sivulle, jotta hevonen ja ratsastaja olisivat synkronissa. Jos tämä ei onnistu, liike keskeytetään pysähtymällä tai ratsastamalla suoraan joitain askelia ja sitten se aloitetaan alusta. Erityisen tärkeää on, että hevonen voi säilyttää kehonsa tasapainon liikettä suorittaessaan.
Jotta hevonen voisi tehdä puhtaita ristiaskelia sivusuuntaan, sen täytyy myös kannatella etuosaansa suhteessa takaosaansa. Tästä syystä tykkään ratsastaa pohkeenväistön mieluummin "tyhjällä" kuin liian vahvalla tuntumalla.

Työskentelyasento
Jotta hevonen voisi astua sivulle hyvässä tahdissa ja lennokkaasti, tulee sen kannatella itseään. Sen etuosan ja alakaulan lihaksien tulee saada ensisijaisesti toimia etujalkoja eteenpäin ja sivulle vieden. Jos ratsastaja ratsastaa hevostaan liian vahvalla tuntumalla (kädellä jarruttaen) tai väärässä työskentelyasennossa, pohkeenväistö voi koitua vaikeaksi. Jos tämä vielä joillain hevosilla onnistuu niiden luontaisesta lahjakkuudesta, tasapainosta tai voimasta johtuen, sulkutaivutus myöhemmin osoittaa, missä ratsastajan virhe piilee. Taivuttaminen liikkeen suuntaan nimittäin muodostuu vaikeaksi, jos hevonen ei kannattele itseään. Tai jos ratsastaja ei anna hevosen kannatella itseään! Ja taivutuksen pitäisi siis onnistua siten, ettei ratsastajan tarvitse tukea hevosen etuosaa taivuttavalla ohjalla kaulaa vasten painaen.
Onnistuneessa, tasapainoisessa pohkeenväistössä hevonen on luontaisesti hyvässä peräänannossa ja siten oikeassa työskentelyasennossa. Aktiivinen takaosastaan, hyvässä etuosan kannattelussa (joku sanoisi ryhdissä) ja rennon joustava kehostaan.

Voimisteluaste
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen kehon voimisteluastetta - sitä kuinka rennosti, joustavasti ja tahdikkaasti, kuinka laajasti se voi astua sivulle ja säilyttää tasapainonsa. Hyvin pohkeenväistön suorittava hevonen on usein yksilö, jonka treeni on voimistelevaa* ja jonka keholla ei ole suuria haasteita liikkumisen suhteen. Jotta hevonen voisi ilmentää kehollaan joustoa ja rentoutta, lennokkuuttakin, sen täytyy toteuttaa kaikkea edellä mainittua.

Pohkeenväistö on täydellinen liike. Sekä kehittämään hevosen fysiikkaa että mittaamaan sen "ratsastettavuutta", opettamaan ratsastajalle tasapainoa ja tasapainottamista kuin myös paljastamaan hevosen koulutuksessa tehdyt kulmanoikaisut.
Ratsastan pohkeenväistöä paljon harjoitellessani ja käytän sitä erilaisten liikkeiden korjaamiseen. Kun kerran on opettanut hevoselle hyvän tavan toimia pohkeenväistössä, sen kautta on mahdollista tarkistaa hevosen työskentelyasento, suoristaa hevosen vartaloa (erityisesti laukassa!), koota ja tasapainottaa hevosta missä tahansa tilanteessa, jopa opettaa piruetin tasapainoa. Sen monikäyttöisempää liikettä saa hakea. Mutta kaikki tämä onnistuu vain, jos ratsastaja on uhrannut aikaa ja vaivaa perusavun huolelliseen opettamiseen ja sisäistänyt oman kehonsa merkityksen liikkeenratsastuksessa.


*) voimistelevassa treenissä hevonen tekee vaihtelevaa lihastyötä vaihtelevissa tasapainotiloissa, vaihtelevissa asennoissa ja askelpituuksissa. Voimisteleva ei siis tarkoita, että ratsastaja esimerkiksi ylitaivuttaa hevosta välttämättä koskaan.