Hyvä ratsastus (ja hyvää joulua!)

Istun lentokoneessa matkalla Helsinkiin, josta minulla on vielä jatkolento Ouluun. Elämä on nykyään kovin kiireistä kahdessa maassa työskennellen ja yhä kasvavaa asiakaskuntaa Saksassa palvellen. On tullut aika tehdä joitain muutoksia. Kuten ehkä arvattavissakin on ollut, tämä blogi toistaiseksi hiljenee. Lähdin aikanaan kirjoittamaan näitä blogitekstejä lähinnä omille asiakkailleni oppimisen tueksi ja välillä vain tuulettaakseni omia ajatuksiani. Lukijaluvuista päätellen tekstit ovat tavoittaneet myös muita ratsastuksesta ja hevosista innostuneita ihmisiä. Se on lämmittänyt mieltäni. Tarina ei pääty tähän kuitenkaan. Jatkossa jatkan englannin kielellä kirjoittamista, jolloin se palvelee kansainvälistynyttä asiakaskuntaani paremmin. Projekti ratsastuksellisen internetpalvelun kehittämisestä etenee ajatuksen tasolla koko ajan, käytännössä vielä tipuaskelin. Se projekti toteutunee luettavaan muotoon ensi vuoden puolella.

Olen asunut Saksassa nyt reippaat kolme vuotta. Kulttuurishokki on ollut melko vahvasti läsnä monella rintamalla, eikä vähiten ratsastuksen saralla. Olen tätä aihetta jo aiemmin sivunnutkin, mutta pieni toisto ei liene pahitteeksi. Muutamalla sanalla tiivistäen: kiitos Kyra.

Suomessa asuvat ja vain suomalaista ratsastusta seuraavat eivät ehkä ymmärrä, miksi tässä näin kiittelen. Meille Suomessa ”kyralainen” ratsastus on itsestäänselvyys – normi ja standardi, johon pyritään. ”Kyralaisuuden” tunnistettavampia piirteitä ovat selkeys, johdonmukaisuus, mahdollisimman pienet avut, hevosen itsenäisen tasapainon kehittäminen sekä ylipäätään tasapainoa vaaliva ratsastustyyli, joka on hevoselle helposti sisäistettävä, kaikkia hevosia yleispätevästi kehittävä ja eläinystävällinen. Me olemme niin onnellisessa asemassa, kun emme juuri muunlaista ratsastuskulttuuria tunne.

Etelä-Saksassa näkee monenlaista ratsastusta. Kaikki ei ole hyvää, ja monella hevosella voisi olla ratsastajalleen muutama sana sanottavana paineenkäytöstä ja oikea-aikaisesta hellittämisestä. Usein kuulen eriäviä näkemyksiä perusteltavan tyylieroilla, eri koulukuntien tavalla ajatella ja lähestyä hevosenkoulutusta ja lajia. Kuinka tunnistaa hyvä ratsastus erilaisten suuntauksien viidakosta?

Oli tyyli mikä tahansa, on muutama yleismaailmallinen fakta, joka yhdistää hyvää ratsastusta:

1. Painovoima ja fysiikan lait
   Painovoima on fakta. Yksikään valmentaja ei voi kiistää sen olemassaoloa. Painovoiman vaikutus ei ole tunnettavissa pelkästään silloin, kun ratsastaja erkanee hevosesta vaan se vaikuttaa ihan kaikkeen, mitä hevosen kanssa teemme, ja hevonen tuntee sen jokaisella askeleella. Painovoima aiheuttaa kuormituksen hevosen kehoon. Silloin kun hevosen painopiste ei ole sen kehon keskellä (lue: hevonen ei ole tasapainossa), sen keho kuormittuu toispuoleisesti ja mahdollisesti jopa pistemäisesti. Mitä suuremmista massoista, nopeuksista, kitkakertoimista ja epätasapanoisuudesta on kyse, sitä suurempi on hevosen kehon kokema rasitus. Pahimmillaan tällainen epätasainen kuormitus aiheuttaa kipeytymisiä, loukkaantumisia ja urheilu-uran katkeamisia. Ratsastajan tehtävä on pitää huolta sekä oman kehonsa hevoselle aiheuttaman kuormituksen tasaisesta jakautumisesta (istuen pystysuorassa ja keskellä hevosta) että hevosen oman massan tasaisesta jakautumisesta kaikkien sen jalkojen varaan. Epätasapainoinen, painovoiman kanssa kamppaileva hevonen tuntuu jäykältä ja epäsymmetriseltä ratsastaa.
   
   
2. Anatomia
   Yksikään valmentaja ei voi kiistää hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Hevosen terveet liikeradat ja lihakset tehtävineen ovat tutkittuja faktoja. Hevonen on etupainoinen eläin, jonka on ratsastustyössä terveytensä nimissä tuotava painopistettään taaemmas kehossaan koukistamalla takajalkojensa niveliä ja lisäämällä etuosansa kannattelua lihastyöllä. Jotta hevonen ei kipeytyisi prosessissa, sen on liikuttava yhtä aikaa riittävän jäntevänä ja riittävän rentona. Sekä sen on pystyttävä tasapainottamaan itseään kaulallaan. Hevoselta ei voida koskaan vaatia sellaista vastetta, joka on sille anatomisesti tai biomekanisesti mahdotonta toteuttaa.
   Ihmisen anatomia on vielä paremmin tunnettu fakta. Ihmisen on oman terveytensä nimissä istuttava pystysuorassa asennossa, jossa hän säilyttää selkärankansa luonnolliset kaaret. Hänen jalkojensa tulee olla riittävän kulmautuneet, jotta ne voisivat toimia iskunvaimentimen lailla ja auttaa koordinoimaan ratsastajan kehonliikkeitä.
   Ratsastus ei voi olla anatomisesti epäkorrektia sen aiheuttamatta vahinkoa joko ratsastajalle tai hevoselle tai molemmille. Anatomisesti virheellinen ratsastus on aina epäeettistä toimintaa.
   
   
3. Eläinten koulutusteoriat
   Eläinten oppimismekanismeja on tutkittu hyvä tovi. Klassinen ehdollistuminen, operantti oppiminen ja näihin liittyvät mekanismit ovat yksinkertaisia sisäistää ja tieto on avoimesti saatavilla. Eläin oppii oikea-aikaisen vahvisteen kautta. Yleisesti hevosenkoulutuksessa käytetään negatiivista vahvistetta, jossa huolella ajoitettu paineenhellittäminen on kaikista merkityksellisimmässä roolissa. Toissijaisesti käytetään positiivista vahvistetta ja vain hyvin vähän (toivottavasti) positiivista tai negatiivista rangaistusta.
   Hyvä ratsastus on aina johdonmukaista, selkeää ja noudattaa tyylisuunnasta riippumatta näitä lainalaisuuksia ja periaatteita. Jokainen hevosen tarjoama oikea vaste on palkittava valitulla mekanismilla, jotta ratsastusta voitaisiin kutsua hyväksi ja eettisesti perustelluksi prosessiksi.

Hyvä ratsastus on aina helppoa tunnistaa. Se ensinnäkin näyttää yleisesti ottaen vaivattomalta. Se ei aiheuta merkittävää stressiä eläimelle tai ihmiselle. Se johtaa suhteellisen nopeasti oppimiseen ja siten haluttuihin lopputuloksiin. Sekä hevonen että ratsastaja edistyvät tasaisesti ja voivat fyysisesti hyvin ja kivuttomasti. Molempien lihaskunto kasvaa ja olemus muuttuu urheilullisemmaksi, jäntevämmäksi, joka mahdollistaa vastavuoroisesti ratsukon rentoutumisen myös vaikeiden tehtävien keskellä. Tästä seurauksena hyvä ratsastus näyttää aina hallitulta, joustavalta ja kevyeltä.

Näiden seikkojen puuttumista ei voida koskaan selittää tyylieroilla, ainoastaan ammattitaidottomuudella.

Tähän loppuun lyhyt kuvaus. Aloitin vastikään uuden ratsukon kanssa, jonka valmentautumista edellisen valmentajan kanssa seurasin sivusta joitain viikkoja. Valmentaja tuntui olevan kovasti sitä mieltä, että hevonen on kova, vahva ja itsepäinen eläin. Sitä ei saatu liikkumaan ”oikeinpäin” ja siksi sen pää sidottiin tiukasti luotiviivan taakse liian lyhyin apuohjin tämän tuomatta myönteistä muutosta hevosen käytökseen, lähinnä vain vastustelua.

Valmentajavaihdoksen jälkeen ensimmäisellä yhteisellä tunnillamme opetimme hevoselle niskasta myötäämisen ohjasotteesta ts. kerroimme hevoselle, kuinka sen täytyy suhtautua kuolaintuntumaan. Hevonen ei tuon päivän jälkeen ole väärinpäin liikkunut eikä sen työstentelyssä tarvita apuohjia.

Jokainen voi kohdallaan miettiä, kumpi näistä tyyleistä edustaa hyvää ratsastusta.

Toivotan jokaiselle lukijalleni ihanaa joulunaikaa ja ratsastuksellisesti menestyksekästä uutta vuotta! Toivottavasti kohtaamme vielä uuden kansainvälisemmän blogin puolella. Kiitos luetuista tarinoista ja kuulemiin.

Tässä vielä linkki uuteen blogiin: http://balanceddressage.blogspot.fi/

Koulutusportaat Pulliaisen tapaan

Rovaniemen Urheiluratsastajat tilasivat elokuun loppuun minulta teorialuennon demojen kera. Tapahtuman otsikko oli "Hevosen muoto, työskentelyasento ja kokoamisaste". Koska kyseessä on "lempilapseni", olin kovin iloinen päästessäni aiheen pariin. Siinä teoria-aineistoa kootessani ja kirjoittaessani jokin pitkällisempi ajatustyöprosessi tuli valmiiksi. Ei pelkoa, en ole keksinyt pyörää uudelleen vaan jalostanut olemassa olevan tiedon itselleni periaatteen ja käytännön tasoilla toimiviksi kokonaisuuksiksi. Saksalaisen koulutusskaalan sijaan tässä siis muillekin iloksi koulutusportaat (tavallisen) Pulliaisen tapaan:


1. Neutraalius eli vapaat liikeradat

• Hevosen painopiste keskellä sen kehoa leveyssuunnassa
• Symmetrinen etu- ja takaosan liikerata kaikissa askellajeissa
• Etuosan (kaulan ja lapojen) liikevapaus
• = Täydellinen tahti

2.  Liikkuvuus

• Rentous
• Lapojen symmetrinen rotaatio
• Kaulan liikkuvuus
• Takajalkojen liikkuvuus
• Kehon ja raajojen liikkuvuus sivusuunnassa

3. Tuntuma ja aktiivisuus

• Tuntuman hyväksyntä = hevonen järjestäytyy sille annettuun tilaan ja kannattelee itsensä siinä
• Hevonen pysyy aktiivisena ja työskentelee koko kehollaan samaan suuntaan
• Liikkuvuus ei vähene vaan kasvaa tasapainottumisen myötä!
• Muoto heijastaa hevosen kehontoimintaa ja vakiintuu laadultaan kehon aktiivisuuden myötä

4. Kantovoima ja symmetria

• Lihaskunnon kohoamisen myötä hevonen voi kannatella itsensä yhä ryhdikkäämmin ja niiata takaosansa päälle sekä ponnistaa voimakkaammin eteen- ja ylöspäin
• Lisääntynyt symmetria koko kehossa ja kehonhallinnassa, siten myös ratsastettavuudessa
• Askeliin tulee ilmavuutta ja voimaa, seurauksena vahvistuva kadenssi ja askelten parempi kontrolloitavuus

5. Kannattelu ja kokoaminen

• Kun kaikki neljä aiempaa porrasta toteutuvat täydellisesti, seuraa siitä parantunut hevosen kehonkannattelu, siten voimakkaampi kokoamisaste ja paras mahdollinen ratsastettavuus 

Kuten sanoin, materiaali on täsmälleen sama kuin kouluratsastusopukset kaikki yhdessä mieltävät oikeaksi, vain tulkinta ja kirjoitusasu ovat omansa. Tällaisena miellän tavoitteet ja portaat ehkä selvempinä ja helpompina toteuttaa käytännöntasolla siten, että ne tuottavat haluttua tulosta.

Jo jonkin aikaa minulla on ollut "ongelma". Kirjani on julkaistu vain suomeksi. Luonnollisesti asiakkaani Saksassa ovat osoittaneet kiinnostustaan lukea opus omalla tai osittain toisella ymmärtämällään kielellä (tässä tapauksessa englanti). Tällä hetkellä pidän parhaana ratkaisuna tilanteeseen tuottaa kirjan materiaali uudelleen englanniksi internetsivun muodossa. Internetsivun, joka avaa nämä portaat ja kouluratsastuksen liikkeet yksityiskohtaisesti, päivittyy harjoitusohjeineen, mahdollisesti videoineen ja blogeineen viikoittaisella tasolla. Luonnollisesti siinä tilassaan lukuoikeusmaksua vastaan.

Kysymykseni kuuluu: Sinä, joka luet tätä suomeksi, oletko kiinnostunut mahdollisesta uudesta internetpalvelusta omalla kielelläsi tai vaihtoehtoisesti englanniksi?

Tähän loppuun laitan ajatuksena samaisen, johon tuon "klinikan" päätin: "Ratsastus on helppoa vain silloin, kun hevonen ja ratsastaja eivät joudu taistelemaan painovoimaa tai toistensa kehoja vastaan." Tämäkin vain yksi tulkinta siitä tutusta ja turvallisesta sloganistani: "Lopulta ratsastuksessa on kyse vain ratsastajan ja hevosen sekä ratsukon yhteisestä tasapainosta."

Iloista ratsastussyksyä joka kolkkaan!

Tapaus Totilas - missä menet kouluratsastus?

Olin reipas ja hoidin omat työni torstaina 13.8. aamutuimaan, jotta ehdin katsomaan kolmannen ja neljännen kierroksen ratsastajia Euroopan mestaruuskilpailuiden joukkuekisassa eli Grand Prix'ssa.  Ulkolämpötilan ollessa lähemmäs 40 astetta, sitä onnittelee itseään valinnasta vaikkei olisi kouluratsastusta katsottavanakaan. En ollut ajatellut raportoivani näitä kisoja mitenkään erityisemmin, mutta sitten se tapahtui. Tuli Totilas radalle, ja vielä tarkemmin radan jälkeen pisteet ruudulle. Kirvoitti ajatuksia ja tässä sitä ollaan.

Totilas on mielenkiintoinen hevonen. Näin sen omin silmin Windsorin EM:ssa vuonna 2009 Edward Galin alla. Se oli hieno, ja se kuljetettiin tehtävästä toimeen erittäin taitavasti. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että se kuljetettiin silloin paremmin kuin nyt, muun muassa erinomaisesti tahdissa. Tuon mielipiteen jakavat nykyistä ratsukkoa arvostelevat tuomarit melko pitkälle, sillä ori ei ole sitten ratsastajavaihdoksen päässyt entiseen tulostasoonsa.

Aachenin GP-ohjelmassa esiintynyt Totilas teki lukuisia pieniä virheitä: takajalkavirheen vaihdoissa jokaisella askeleella, mahdollisesti jopa turhan nopean ensimmäisen piruetin, ainakin kahdessa piaffessa askelia, jotka olivat melkein peruuttavia... ja koko joukon pieniä tahtirikkoja ja tahtimuutoksia, joista ei jäänyt kaunis yleiskuva - etenkin kun muoto ja tasapainotila elivät ja vaihtelivat läpi ohjelman. Ratsastaja tuntui olevan ratsastuksen jälkeen tyytyväinen ja sitten ymmällään, kun kuuli pisteet. Pisteet saivat myös yleisön vislaamaan. Mikä pisteissä oli erityistä?

Tässä ne ovat tuomareittain (alla suluissa sijaluku):

80.100 (5)

72.900 (20)

74.600 (13)

73.200 (10)

71.600 (21)

79.300 (3)

80.100 (4)

75.971

Blogissani saanen esittää mielipiteitä melko vapaasti. Minun totuuteni on, että tuomareista neljä arvosteli näkemäänsä ja kolme eli nostalgista hetkeä. Hieman ennen Totilaksen suoritusta nähtiin radalla Hans Peter Minderhoud ratsullaan Johnson, joka esitti huomattavasti paremman kokonaissuorituksen sekä vielä paremmat kohokohdat. Vertailupohjaa tuomareilla siis jo oli - ei tullut Totilaksen "laatu" puskista itäblokin yrittäjien jälkeen yllättäen. Mielenkiintoista oli sekin, että Totilaksen pisteissä toiseksi alimpana oli saksalaistuomari, jolla olisi ollut ns. "oma lehmä ojassa" antaa korkeampiakin pisteitä. Puolestaan oriin kohdalla toinen 80 prosenttiin hurmioitunut tuomari oli britti, jonka "omien" etujen mukaista olisi ollut vetää tämän pisteitä alaspäin. Eli tätä tulosta ei voida selittää kansallismielisyydellä. Muutaman tuomarin korkeita pisteitä selittämään jää vain nostalgia, sillä kouluratsastuksen sääntökirjan tulkittavuus tai kuvakulmat eivät mitenkään voi selittää näitä tuomarikohtaisia eroja.

Koko talven ja kevään on käyty kuumaa keskustelua siitä, missä tilassa kouluratsastuksen arvostelu on ja mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Kaikkien kovastikin eriävien mielipiteiden yhteenveto kuitenkin lienee, ettei tätä tilannetta Totilaksen kohdalla olisi saanut tapahtua. Tällaista hajontaa pisteissä ja sijaluvuissa ei yksinkertaisesti saisi tapahtua. Ja silti sitä tapahtuu, näemmä jälleen tälläkin tasolla eikä tässäkään luokassa pelkästään Totilaksen kohdalla, vaikka se nyt tietysti eniten silmään pistääkin ja median huomion kohteeksi istuu. Miksi kouluratsastuksen arvostelussa on tällaisia vaikeuksia?

Kouluratsastus on ollut kovasti suurennuslasin alla viime vuosina. Verta, sinisiä kieliä, mitä milloinkin. Oikeutetusti ja toisaalta välillä vähän turhan suurellakin volyymillä velloen. Kun nyt mennään ideologian juurille: kouluratsastuksessa ei ole mitään vikaa. Jos siis joku joskus on lukenut sääntökirjan, jossa puhutaan keveydestä, pehmeästä tuntumasta, tahdikkuudesta ja harmoniasta sekä energiasta, joka ei kumoa yhtäkään edellä mainituista. Se kouluratsastus, jota sääntökirja kuvaa, on eettistä ja kaunista eläinurheilua. Missään sääntökirjassa ei muun muassa sanota, että korostettu etuosan liike menee edellä mainittujen ominaisuuksien edelle ja hyvittää vaikkapa muodon epävakauden ja tahtivirheet. Tai että kerran maailmanennätyksiä rikottuaan hevonen on pyhä eikä joudu samanlaisen arvostelun kohteeksi kuin muut osanottajat.
Mihin muutoksia ehkä tulevaisuudessa tarvitaan, ovat tietyt sanavalinnat. Ote Suomen kouluratsastussäännöistä: "Hevonen näyttää tekevän siltä vaaditut liikkeet halukkaasti ja vaivattomasti. Se vastaa kuuliaisesti, rauhallisesti ja tarkkaavaisesti ratsastajan apuihin." Joskus tulevaisuudessa tämä muotoiltaneen uudestaan siten, ettei käytetä sanoja "halukkaasti" tai "kuuliaisesti" vaan joitain synonyymejä, joiden viesti on enemmänkin, että hevonen on koulutettu ja harjoitettu hyvin sen sijaan, että puhuttaisiin hevosen inhimillistetyistä luonneominaisuuksista. Sanavalinnoista riippumatta kouluratsastus on hieno laji ja sillä on ihan kelpo sääntökirja. Vain lajin arvostelun toteutus on näemmä kovin ongelmallista.

Olen käynyt suomalaisen tuomareiden peruskoulutuksen ja arvostellut joitain vuosia helpolla tasolla. Nyttemmin arvosteluoikeuteni ovat poistuneet, sillä en ole päässyt Suomeen skaalantarkistustilaisuuksiin eikä niitä kuulemma voi millään ulkomaisella tapahtumalla korvata. Sen verran kuitenkin tuomarikoulutuksesta voin sanoa, että missään vaiheessa peruskoulutusta ei tuomareille ole minun opiskelu- ja arvosteluaikanani opetettu tai luennoitu hevosen rakenteesta ja liikemekaniikasta. Tämä on sellainen puute, että olen jo asiasta jonkun kerran SRL:n suuntaan keskustellutkin - vaikea sanoa, onko tämä koskaan edennyt pientä juttelua pidemmälle. Mutta eipä taida Saksassakaan vastaavaa sisältöä olla. Keskustelut joidenkin paikallisten kollegoiden kanssa ovat paljastaneet puutteita teoriatiedossa ja sen käytännönsoveltamisessa. Suomeksi sanottuna esimerkiksi silmä nopeasti tottuu siihen, että hevonen on luotiviivan takana, tuntuma on vahva ja hevonen jonkinasteisesti lavoillaan. Ja näitä sitten "pyöreyden" nimissä ihannoidaan niin kauan kuin hevosen jalat kauhovat ilmaa. No, se melkein on jo toinen kirjoituksenaihe.

Tuomarit ovat ne, jotka päättävät mitä lajillemme tulevaisuudessa tapahtuu. Tuomareiden tulee löytyä linjaan siitä, mitä he tahtovat radoilla nähdä. Siihen meillä on jo olemassa kouluratsastuksen sääntökirja ja arvosteluohjeet tueksi. Keskusteltu on. On kokoustettu. Mikään ei tunnu muuttuvan. Katseet on käännettävä tuomarikoulutuksen suuntaan. Sieltä on tarjottava sellaiset eväät tuomariuran alkuun, että sääntökirjan sisältöä on helppo uran edetessä tulkita ja käytännössä toteuttaa. Täydellinen ymmärrys siitä, mikä on hevosen tervettä kehonkäyttöä ja miten se liikkeissä ilmenee. Eikä koskaan voida kyllin korostaa sitä, että hevosten tulee liikkua tahdissa ja tasaisesti itsensä kannatellen. Totilaksenkin, mikäli mielii 80 prosentiin yltää.

Tämä kirjoitus itsessään ei mitään muuta. Kansainvälisellä tasolla jo pelkästään kielivalinnan vuoksi tämä on yhtä kuin itikan pissa valtameressä. Ei varmasti Suomen kentilläkään tällä ole merkitystä. Mutta jos jotain yleistä tietoisuutta tuomarikoulutuksen heikkouksista voisin tällä herätellä, se olisi jo hieno lopputulema.

Torstain GP:ssä muuten silmiini osui erityisen suurella lämmöllä Beatriz Ferrer - Salatin ratsastus Delgadolla. Paljon ihastuttavia yksityiskohtia erittäin miellyttävällä sivukuvalla. Jos siis joku sitä silmäänsä haluaa harjoittaa, tuosta lähtisin liikkeelle.

 Loppukaneettina niille kollegoille, jotka myös ruohonjuuritasolla arvostelevat - erityisesti helpolla tasolla soisi muistettavan fraasin: "vetämään oppii myöhemminkin." Eli arvostelun painoarvo tahtiin, tahdikkaaseen eteenpäinpyrkimykseen, tien- ja tehtävänratsastukseen sekä pehmeään, elastiseen tuntumaan. Jospa siltä pohjalta saataisiin tulevaisuuden kouluratsastus tasaisemmalle ja terveemmälle pohjalle.

Hevosen oikeus hyvään ratsastajaan

Nyt pätkähti puolihuolimattomasti suhteellisen pitkä tauko täällä blogin puolella. Pahoitteluni. Kiirettä on pitänyt - Suomen lyhyt kilpailukausi on kovimmassa vauhdissaan, ja olen reissannut Suomessa pitämässä oppilaat vireessä koitoksia varten. Menestystä on tullut ihan mukavasti - sijoituksia ja tasonnousua niin prosenteissa kuin kilpailutasoissa, puhumattakaan taidonoppimisesta. Yhtälailla täällä Saksassa olen yrittänyt pitää itseäni vireessä. Siispä osallistuin muutama viikko sitten mielenkiintoiseen koulutukseen, josta Eurodressage julkaisi juuri jutun.

Juttuun voit tutustua tämän linkin kautta: http://www.eurodressage.com/equestrian/2015/07/19/optimizing-horses-performance-key-topic-german-symposium-manolo-mendez-and-dr-ridgway

Mielessäni on kesän aikana kuitenkin muhinut jo tämä seuraava aihe, johon haluan paneutua. Nivon sen yhteen tuon koulutuksen annin kanssa.

Valmentajana usein kuulen lausahduksia, joiden aloitus on seuraava: minä haluan sellaisen hevosen joka on..., miksei tämä hevonen ole..., miten tästä hevosesta saisi... Erityisesti tuo ensimmäinen särähtää korvaan tietyissä yhteyksissä. Miksi? Paneudun siihen kohta.

Totta on, että onnellinen "kavioliitto" on sellainen, jossa hevosen kyvyt ja ominaisuudet kohtaavat ratsastajan kunnianhimon ja taidot. Eli että hevonen on soveltuva siihen käyttötarkoitukseen, johon se on hankittu. Ostohinnaltaan "kolmen tonnin kopu" voi olla harrasteratsastajalleen miljoonanarvoinen ratsu, kun se soveltuu ratsastajalleen ja tämän tarpeisiin hyvin. Yhtä hyvin se vääränlainen hevonen, markkina-arvoltaan kallis tai halpa, voi olla ratsastajalleen liki arvoton. Hevosen arvon määrittelee ensisijaisesti sen omistajan tuntemus hevosen soveltuvuudesta itselleen, toissijaisesti markkina-arvo. Joskus sitten käy niinkin, että hevosen kyvyt eivät kohtaa ratsastajan tavoitteellisuuden ja kohenevien kykyjen kanssa, ja silloin herää kysymys, voiko sellainen kavioliitto jatkua onnellisena ratsastajan turhautuessa ja hevosen joutuessa itselleen mahdollisesti liian vaikeiden tehtävien eteen? Tästä pääsemme rakentamaan hevosen kestävän sillan varsinaiseen aiheeseen: mikä on hevosen oikeus itselleen soveltuvaan ratsastajaan?

Jokainen ratsastaja, joka istuu hevosen selkään, on hevosen kouluttaja. Tahtoi näin tai ei. Jokainen toisto, jonka hevonen tekee, on sen peruskoulutusta ja vaikuttaa siihen, miten hevonen tulevaisuudessa vastaavassa tilanteessa käyttäytyy. Tämä on seikka, joka liian monelta unohtuu aivan liian usein ja tuntuu vaikealta mieltää erityisesti ratsastusuran alkutaipaleella, kun valmiudet toimia hevosen "kouluttajana" ovat heikot, joskus liki olemattomat.
Hevoset ovat toki perusluonteeltaan, hermorakenteeltaan, rakenteeltaan ja liikemekaniikaltaan tietynlaisia. Nämä ominaisuudet määrittelevät hevosen luontaisen soveltuvuuden esim. tiettyyn lajiin tai kykyyn edistyä siinä urheilulajissa. Parhaiten koulutuksessa myös kilpailumielessä onnistuu taitava ratsastaja, joka valmentaa hevosta, jonka ominaisuudet ovat optimaaliset tavoitteita ajatellen. Kriittistä on kuitenkin ymmärtää, ettei lahjakkainkaan hevonen koskaan yksinään kykene suoriutumaan tehtävistä, joihin ratsastaja ei osaa sitä valmistella tai ohjeistaa. Eikä hevosen koulutustaso ole pysyvä tila vaan se elää hevosen saaman valmennuksen mukaan suuntaan tai toiseen. Kerran hyvin koulutettu hevonen ei ole sitä urheilu-uransa loppuun saakka, jos kokemansa valmennus on linjatonta.

Mikä on hevosen oikeus hyvään ratsastajaan? Tähän kysymykseen olen vastannut useasti sanomalla: jokaisen ratsastajan velvollisuus on opetella ratsastamaan vähintään sellaisella tasolla, joka ei häiritse hevosen liikeratoja ja aiheuta haittaa hevoselle. Tämä tarkoittaa tasapainoista passiivista istuntaa sekä selvää ja loogista apujenkäyttöä. Kun tähän yhdistetään vielä jonkinlaiset perustaidot hevosen luontaisesta käyttäytymisestä ja käsittelystä, voidaan sanoa, että ratsastus on eettisesti kestävällä pohjalla.

Lisäksi mielestäni pitäisi puhua myös hevosen tarpeista soveltuvaan ratsastajaan. Hevosen pitäisi ensisijaisesti saada aina kantaa itselleen kohtuullista taakkaa. Tämä tarkoittaa, että ratsastaja ei saisi olla hevoselle liian suuri ja painava, ohjearvoina on joskus lausuttu prosenttiosuuksia hevosen omasta painosta (10-20%). Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ratsastaja, joka ei jaksa kannatella omaa painoaan, ei voi ratsastaa. Näissä asioissa liikutaan aralla maaperällä. Ihminen, paino ja erityisesti ylipaino ovat asioita, joihin ei saisi sanoa juurikaan, mutta jonkun on puhuttava myös hevosen suulla. Siksi olen tyytyväinen, että usea ratsastuskoulu on ottanut avoimesti käyttöön ns. painorajat. Kuka on näiden raskasta työtä tekevien hevosten puolella, jos ei niiden henkilökunta ole?
Ammattiratsastajana olen useampaan kertaan todennut, etten istu jonkun hevosen selkään, jos koen olevani sille hevoselle liian suuri. Vaikka tuossa joku aika sitten otin omasta salakavalasti nousseesta painostani vajaat 10 kiloa pois hevosurheilun tarpeita ajatellen, edelleenkään en suostu ottamaan jatkuvaan ratsutukseen pieniä, liki ponikokoisia hevosia, saati poneja. Niille löytyy varmasti sopivammankokoiset ratsuttajat. Koen, että on jokaisen ratsastajan vastuu huolehtia, että alle asettuva ratsu on kykenevä kantamaan oman painon. Ja toisaalta, että ratsastajan on huolehdittava, että paino ylipäätään on sellainen, että hevoseläin voi sen terveytensä nimissä yhä kantaa.

Sen lisäksi, että hevonen on oikeutettu sopivankokoiseen ratsastajaan, on se mielestäni oikeutettu tarpeitaan vastaavaan ratsastajaan. Nuoren hevosen puutteellinen elämänkokemus vaatii aina parikseen elämää nähneen ja näitä asioita kokeneen ratsastajan. Kyse ei välttämättä ole ratsastajan fyysisestä iästä vaan iästä, kypsyydestä ja kokemuksesta ratsastajana. "Yhdessä oppiminen ja yhteen kasvaminen" ovat myyttejä, joille ei löydy kovastikaan tukea käytännönhavainnoista. Hevonen, jonka aiempi vuosia kestänyt koulutus on sisältänyt esimerkiksi 80 prosenttia oikeita toistoja, kestää pari vuotta sellaista ratsastusta, josta hyvällä tuurilla oikeiden toistojen määrä on 50% tehdyistä toistoista, sen siis totaalisesti heikentämättä hevosen kykyä suoriutua halutuista tehtävistä siinä hetkessä ja tulevaisuudessa. Nuori hevonen, jonka elämän ensimmäiset toistot tapahtuvat kokemattoman ratsastajan kanssa on matemaattisesti ja tilastollisesti hankalassa asemassa: miten voidaan olettaa positiivista kehitystä tapahtuvaksi, jos toistot ovat puolittain tai jopa harvemmin oikeita?
Hevosen oikeuksiin kuuluu mielestäni myös saada partnerikseen sellainen ihminen, joka voi edesauttaa sen henkistä hyvinvointia. Tämä tarkoittaa toisinaan napakkuutta, toisinaan herkkyyttä, toisinaan jotain muuta. Aina kuitenkin selvyyttä ja johdonmukaisuutta.

Mikä on sitten ammattiratsastaja? Se on sellainen ratsastaja, joka on fyysisesti kykenevä ja sopivan urheilullinen, riittävän kokenut ja kykenevä tuottamaan oikealaatuisia toistoja sekä henkisesti mukautuva siten, että voi olla hevoselle juuri sellainen partneri kuin hevonen tarvitsee voidakseen hyvin ja oppiakseen optimaalisesti. Jokaisella hevosella pitäisi olla aina reservissä oikeus tällaiseen ratsastajaan.

Miten tämä kaikki nivoutuu yhteen tuon koulutuksen kanssa, jonka sisältö oli hevosen suoruusongelmat ja niistä johtuvat suoritusongelmat ja niiden kuntoutus?
Jokaisen ammattiratsastajan pitäisi olla kiinnostunut näistä asioista. Siinä missä ihmiskeho on instrumentti, jolla hevosta koulutetaan ja ratsastetaan, on hevosen keho se instrumentti, jolla itse suoritus tehdään. Ratsastusurheilu on eettisesti kestävällä pohjalla vain silloin, kun se tapahtuu hevosen kehon ehdoilla ja sen hyvinvoinnista huolehtien. Kuten tässäkin koulutuksessa tuli joka yhteydessä ilmi: hyvä ratsastus ja treeni on paras tapa pitää huolta hevosen hyvinvoinnista ja terveydestä urheilusuorituksessa. Eläinlääkärit, fysioterapeutit, kengittäjät voivat vain auttaa tässä prosessissa, jossa ratsastaja ja valmentaja ovat avainasemassa.

Hevonen on eläin, jota ei ole luotu ratsastuskäyttöön. Koska me kuitenkin haluamme ratsastaa, on tärkeää hahmottaa, että hevosella myös on oikeus hyvään ratsastukseen, omasta perspektiivistään eikä pelkästään kilpaurheilun näkökulmasta.

Hevosella on oikeus hyvään ratsastajaan.

Kaikkensa tehnyt

(Varoitus: Tämä ei ole asiateksti.)

Eläinharrastaja julistaa olevansa kriisitilanteessa eläimensä kanssa. Kaikki on tehty ja kokeiltu. On oikea hätätilanne, josta ei löydy ulospääsyä. On hyvä käydä vielä läpi, että kaikki vaihtoehdot on kahlattu läpi. Tässä avuksi lista. Mitä useampaan kohtaan ruksin voi laittaa, sen parempi. Näillä ei ole merkittävää tärkeysjärjestystä, joten järjestys on vapaa. Tärkeää on vain, että mahdollisimman moni kohta tulee merkityksi.

1. Olen hermostunut.
2. Olen huutanut tai sadatellut, mielellään sekä eläimelle että jollekin lähimmäiselle.
3. Olen ohjeistanut (mahdollisesti huutaen) jotakuta ulkopuolista, jolla ei ole tilanteen kanssa mahdollisesti mitään tekemistä.
4. Olen miettinyt eläimen lopettamista.
5. Olen potenut omantunnontuskia kohdasta 4.
6. Olen hermostunut uudelleen. Mahdollisesti itkaissut vähän.
7. Olen pitkin hampain ottanut vastaan neuvon hakea apua ja lisäneuvoja (mahdollisesti perheenjäseneltä).
8. Olen googlettanut aiheesta.
9. Olen kirjoittanut vähintään yhdelle foorumille kyselyn aiheesta.
10. Olen kysynyt mielipidettä vähintään kolmelta eri harrastuskaverilta, joista jokainen mielellään saisi edustaa eri tyylisuuntaa, harrastettavaa lajia tai rotua.
11. Olen hyljännyt kaikki mielipiteet epäpätevinä, sillä ne eivät voi soveltua tilanteeseen.
12. Olen lähettänyt kyselyn ainakin yhdelle internetissä operoivalle ammattilaiselle.
13. Olen pettynyt, koska vastaus viipyy.
14. Jos olen vastauksen saanut, olen hyljännyt sen epäpätevänä, sillä se ei ole sovellettavissa tilanteeseen.
15. Olen postannut ainakin yhden päivityksen facebookiin tai vastaavaan some-palveluun.
16. Olen kysynyt neuvoa some-päivityksellä ja hyljännyt annetut neuvot, koska ne eivät ole sovellettavissa tilanteeseen.
17. Olen katsonut ainakin puolikkaan Youtube-opetusvideoklipin aiheesta, mielellään sellaisesta, joka on esim. keskimmäinen osa kolmen videon sarjaa.
18. Olen lähettänyt kysymyksiä harrastajafoorumeille koskien tätä 5 sekunnin pätkää, jonka jaksoin katsoa opetusvideosta. Olen hyljännyt annetut neuvot, sillä ne eivät ole sovellettavissa tilanteeseen.
19. Olen tilannut jäsenyyden johonkin internetin koulutuspalveluun. En ole perehtynyt materiaaliin.
20. Olen syyttänyt vähintään yhtä ulkopuolista tilanteeseen sattunutta tahoa.
21. Olen syyttänyt vähintään yhtä ulkoista ärsykettä.
22. Olen syyttänyt vähintään yhtä valmentajaa / kasvattajaa / tuomaria.
23. Olen syyttänyt vähintään yhtä kansallista organisaatiota.
24. Olen syyttänyt valtiota.
25. Olen ottanut vastaan kehotuksen perheenjäseneltä etsiä lisää tietoa. Uudelleen. Pitkin hampain.
26. Olen katsonut internetin kirjastopalvelusta, mitä opuksia asiaan liittyen on tarjolla.
27. En ole mennyt kirjastoon.
28. Olen selannut kirjakauppojen internet-sivuja, en ole tilannut kirjaa.
29. En ole avannut yhtään kirjaa, joka jo kirjahyllyssä on. TAI VAIHTOEHTOISESTI: olen avannut kolme kirjaa, keskimäärin keskeltä, joista jokainen edustaa eri tyylisuuntausta ja olen hämmentynyt, miten näitä tulisi soveltaa.
30. Olen pettynyt kirjallisuuden tuomaan heikkoon apuun.
31. Olen etsinyt internetistä kursseja, joista voisi olla apua. En ole ilmoittautunut.
32. Olen ostanut lohturuokaa tai -juomaa itselleni.
33. Olen miettinyt toistamiseen eläimen lopettamista tai myymistä.
34. Olen itkaissut pettymystäni.
35. Olen miettinyt "miksi minulle aina käy näin ja miksei mikään voi onnistua?"
36. Olen toistanut kohdat 32. ja 34.
37. Olen kilauttanut ainakin yhdelle, mahdollisuuksien mukaan asiaanperehtymättömälle kaverille, jonka neuvoista olen ottanut vaarin silloin, kun ne ovat olleet samaa mieltä kanssani (= eläin on kelvoton yksilö tai joku muu on syyllinen).
38. Olen hyljännyt kaverin neuvot, mikäli ne eivät ole olleet linjassa oman ajatteluni kanssa (= eläin on kelvoton yksilö tai valmentaja/kasvattaja/kansallinen organisaatio on syypää ongelmaani.)
39. Olen käynyt kampaajalla, koska uusi tukka piristää kummasti.
40. En ole tilannut koulutusapua, koska minulla ei ole siihen varaa.
41. Olen ostanut jonkun uuden varusteen. On mukavampi treenata, kun väriharmonia on kunnossa.
42. Olen käyttänyt vähintään yhtä epämääräisesti ajoitettua pakkokeinoa eläimen oikaisemiseksi.
43. Olen pettynyt itseeni, itkaissut ja ostanut lisää lohturuokaa.
44. Olen miettinyt lajinvaihtoa, mutta hyljännyt ajatuksen, koska olen kuitenkin kokenut ja lahjakas eläimenkouluttaja. Olisi sääli jättää tällainen antoisa elämäntapa taakseen.
45. Olen miettinyt minkälaisia vaihtoehtoisia metodeja olisi käytettävissä: homeopatiaa, kukkaisterapiaa, kuukiviä, avaruuspölyä... karva-analyysejä! Olen mahdollisesti myös kokeillut kaikkia, koska oli saatavilla joku edullinen tarjous tai se vain kuulosti mielenkiintoiselta ja eksoottiselta.
46. Olen vaihtanut ainakin kerran valmentajaa/hierojaa/kengittäjää/eläinlääkäriä/muuta avustavaa ammattilaista.
47. Olen soittanut eläinlääkärille ja kysynyt neuvoa. En ole varannut eläinlääkärille aikaa.
TAI VAIHTOEHTOISESTI: Olen käynyt ainakin kolmella eri eläinlääkärillä/hierojalla/osteopaatilla tai muulla vastaavalla, ottanut vastaan kolme mielipidettä ja hyljännyt kaikki, sillä ne eivät olleet linjassa oman ajatteluni kanssa.
48. Olen suututtanut vähintään yhden, mutta mielellään useamman sidosryhmän jäsenen.
49. Olen vaihtanut seuraa / tallia tai muuta vastaavaa yhteisöä vähintään kerran.
50. Olen käynyt "nollaamassa" itseni vähintään kerran (vapaavalintaisella, itselleni soveltuvalla tavalla, joka mielellään kustantaa vähintään 50 €/laaki).

Sekä sitten ne viisi kaikista kriittisintä:

51. Olen vaihtanut korjausta / metodia / koulutusjärjestelyä vähintään 3 kertaa, mieluusti esimerkiksi päivän aikana. Aina parempi, jos nämä kolme eri lähestymistapaa saa mahdutettua 10 minuuttiin.
52. Olen vaihtanut palautteenlaadun vähintään kaksi kertaa seuraavien vaihtoehtojen välillä: negatiivinen vahviste, positiivinen vahviste, negatiivinen rangaistus, positiivinen rangaistus. Mielellään tuon saman 10 minuutin sisään.
53. Minulla ei ole aavistustakaan mitä edellinen kohta tarkoitti.
54. Olen ollut tunnekuohussa, tuntenut sääliä itseäni ja mahdollisesti eläintä kohtaan ja lopettanut koulutustilanteen täysin mielivaltaisella hetkellä, koska "minusta nyt vain tuntui siltä, että piti ottaa tauko."
55. En ole katsonut peiliin, muutoin kuin tarkistaakseni pitääkö käydä kampaajalla.

HUOM! Kaikki edellä mainitut kohdat on korvattavissa yhdellä ainoalla teolla, jonka sisimmäinen merkitys on, että kaikki mahdollinen on tehty:

Olen päivittänyt someen hätäviestin, jossa olen ilmaissut olevani uhri. Uhri tässä tarkoittaa ihmistä, joka on joutunut jonkin epämukavan sattumanvaraisen tapahtuman kohteeksi ja jolla ei ole mitään valtaa siihen, mitä tulee tapahtumaan. Kaikki saamani huomio ja sympatia vahvistaa käsitystäni ja pyhittää sen, että voin vain olla omassa tilassani, käydä kampaajalla, syödä hyvää ruokaa ja juomaa sekä varata ensi viikonlopulle risteilyn, jotta hermot pääsevät palautumaan. Eläimen koulutusongelma hoitunee ajan kanssa itsestään. Tai sitten ei.

Flow of the movement

Otsikon englanninkielinen ilmaus on mielestäni hyvin kouluratsastuksen tarkoitusperiin istuva.
Suomeksi voitaisiin puhua liikkeen sujuvuudesta ja jatkuvuudesta.

Mitä pidemmälle ratsastusta olen opiskellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että kouluratsastussäännöissä painotettu tahti ja tahdikkuus on tärkeintä kaikessa. ("Yllätys, yllätys!" - pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen.)

Se että hevonen liikkuu tahdissa, omalla luontaisella mekaniikallaan jatkuvan sujuvasti, mahdollistaa kaiken mitä ratsastuksessa halutaan saavuttaa: ohjautuvuus, joustavuus (suppleness), säädeltävyys, koottavuus. Aina kun hevosen tahtiin ja liikkeen sujuvuuteen ja jatkuvuuteen tulee tahattomia muutoksia, se alkaa vaikuttaa jollain tavalla näihin mainittuihin asioihin.

Voimattoman nuoren hevosen ohjautuvuus esimerkiksi kaarteissa on usein korjattavissa pitämällä huolta, ettei hevonen liikuu kääntyessään tai ylipäätään ennen kaarteen alkua vähemmän tai eri mekaniikalla eteenpäin kuin suoralla. Jo voimistellumman ja koulutetumman vanhemman hevosen kohdalla ratsastettavuus kokoamisessa säilyy, kun hevonen pitää liikkeen peruslaadun samankaltaisena. Kaikki jännittyminen, jäykistyminen, tahaton hidastuminen tai nopeutuminen vähentää hevosen kontrolloitavuutta ja hidastaa sen reaktionopeutta ja heikentää sen reaktioiden laatua.

Sain tuossa muutama päivä sitten ystävän hetkeksi kentänlaidalle ottamaan muutaman minuutin videota matkapuhelimellani. Tässä työskentelen laukan kanssa. Kevyessä istunnassa, harjoituslaukassa, kokoamisessa eli kaikissa työskentelyvaiheissa pyrin koko ajan löytymään samaan tahtiin ja samaan liikkeenvirtaan. Tämä onnistuu helposti verryttely- ja harjoituslaukassa (videon alku), kokoamisessa tahtia ja liikkeenlaatua pitää enemmän ylläpitää ja niihin tulee enemmän hajontaa, kohti piruettia ja erityisesti viimeisissä askelissa ennen piruetin alkua tämä käy vielä haasteellisemmaksi. Tämän hevosyksilön "äärikokoamista" lähestyessäni se alkaa mielellään jännittyä ja menettää siten liikkeen jouston ja rytmin. Se kovettaa sen ristin alueen ja joustaa vähemmän luontevasti takaosastaan, joka puolestaan saa sen niskan jännittymään, joka heikentää sen omaa tasapainoa lisää. Se mielellään helpottaisi oloaan tulemalla takaosallaan sivuun, erityisesti oikeassa kierroksessa, ikään kuin sulkutaivutuksen asentoon. Siinä se tekisi tehtävän mielellään, rennompana ja vähemmällä paineistumisella, mutta ei olisi yhtä hyvin "jalan edessä" tai kontrolloitavissa kuin optimaalisen, suoran lähestymisen kautta tullessaan.

Niin tässä kuin hyvin usein muissakin tilanteissa (erityisesti laukassa), hevosen kehon jännitystilat heijastuvat tuntumaan. Tuntumalla korjaaminen auttaa lähinnä seurauksiin, ei itse syyhyn, joka on hevosen vartalon puolella. Videossa muutamia työkaluja, joilla ratsastettavuutta laukassa voi parantaa: kevyt istunta, myötääminen, eteenratsastus ja tempomuutokset. Kaikkien näiden tavoitteena on säädellä hevosen kehon jäntevyystilaa siten, että hevonen kantaa liikkeensä, mutta pysyy joustavana koko kehostaan.

Kansainvälisissä kouluratsastusteeseissä päällimmäisenä usein mainitaan, että hevosen tulee liikkua aina eteenpäin. Tämä johtaa toisinaan ratsastajan kestotyöntö-tyyliin, jossa hevosta ajetaan koko ajan istunnalla eteenpäin, hevonen ajautuu ratsastajan kädelle ja kadottaa oman kehon kannatteluaan (self-carriage). Mitä heikompi hevosen luontainen tasapaino ja elastisuus on, sitä huonommaksi käy sitten hevosen ratsastettavuus. Jotta tältä vältyttäisiin, pukisin tämän teesin mieluummin sanoihin: hevosen tulisi aina liikkua tahdissa ja tahtiin. Kun hevonen säilyttää tismalleen saman liikkeenlaadun eli tahdin ja liikemekaniikan kaikessa tekemisessään, on se ns. pohkeen edessä jo luonnostaan ja siten riittävän eteenpäinpyrkivä kulloiseenkin tehtävään. Vähentyvä työnnönmäärä hevosen kehossa näkyy aina sen liikemekaniikassa ja kannattelussa, siten huomion kiinnittäminen liikkeenvirtaan voi auttaa ratsastajaa ylläpitämään haluttuja ominaisuuksia.

Tekstit videossa ovat englanniksi, jotta kaikki asiakkaani, joita opetan kolmella eri kielellä, voisivat mahdollisesti ymmärtää mitä tarkoitan.

Harjoitteluniloa!

Kuuliaisuus = Kouluta hevonen.

Tämä kirjoitus on sekä pohdintaa hevosenkoulutuksesta että päivitys nuorten oriiden koulutusprosessiin.

Pikkupojista on kirjoitettu ainakin näiden otsikoiden alla:
http://tmipulliainen.blogspot.de/2013/11/johtajuuspohjainen-koulutusmalli-vs.html (11/13)
http://tmipulliainen.blogspot.de/2014/03/mielentila.html (3/14)
http://tmipulliainen.blogspot.de/2014/05/kenesta-kouluttamaan-hevonen.html (5/14)

Viime vuoden loppupuolella vaihdoimme jälleen tallia. Tilapäiseksi suunniteltu ratkaisu ainakin toistaiseksi on pitkittynyt pysyvään suuntaan - katsotaan nyt, pääsemmekö aiottuun lopulliseen osoitteeseemme vai jäämmekö tälle tallille. Ilokseni olen kohdannut kollegan, jonka kanssa puhun "samaa hevosenkoulutuskieltä": tallia tallimestarin ja "in-house-trainerin" roolissa pyörittävän westernvalmentajan nimeltään Egon Gerstgrasser.
Noin kuukauden tallilla oltuani ja hänen työskentelyään katsottuani päätin pyytää häneltä apua nuorimman hevoseni sisäänratsastukseen, muutamasta syystä: minulla itselläni oli kädet täynnä muiden hevosten kanssa ja rasitteenani suhteellisen vakavasti vaurioitunut selkä, joka ei kestä kovia "rytinöitä". Tuntien tuon nuoremman hevosen reaktiivisuuden, ajattelin että tässä on nyt se paikka, jossa jonkun ehjemmän on hyvä ottaa riskit. Näin jälkikäteen ajateltuna - vähänpä taas luotin koulutuksen mahtiin.

Egon otti nyt kolmivuotiaaksi kääntyneen oriin työn alle helmikuun alussa. Aloitimme yhdessä tiistaina, jolloin laitoimme hevosen ensimmäisen kerran westernsatulaan. Ensimmäisen linkin kirjoituksen mukaisesti seurasi tuttu viiden minuutin reaktio, sillä sillä ei ollut ollut satulaa selässään hetkeen, vain juoksutusvyö muutamana päivänä valmistavana harjoitteena alle. Pian hevonen kuitenkin tottui ajatukseen ja juoksi rennosti häntäänsä kantaen.
Keskiviikkona ei reaktiota satulaan, joten Egon aloitti valmistelutyön, johon sisältyi juoksutusta, talutusharjoituksia ja erilaisia "säkittämisiä" eli siedätysharjoitteita äänen, kosketuksen ja uusien asioiden kera. Session loppupuolella Egon kiipesi seisomaan jalustimeen. Olin ennakkoon ajatellut, että tämä on se vaihe, josta suurimmat vaikeudet tulevat. Ei minkäänlaista reaktiota. Hevonen oli tyyni ja rauhallinen ja otti tilanteen kuin konkari. Sama meno on jatkunut sittemmin. Hevonen harjoittelee lyhyehköjä sessioita 4-5 kertaa viikossa, melko pian se aloitti myös isossa hallissa muiden hevosten kanssa. Olenpa ratsastanut sillä itsekin.

Miksi kävi näin? Siis tällä kertaa helppo ja suoraviivainen onnistuminen. Osaan nimetä muutamia selviä syitä: ensinnäkin hevosta on valmisteltu pitkään tätä asiaa kohti - käytöstä on muokattu ja hevosta siedätetty ja opetettu maasta käsin. Tästä Egonkin sanoi, että näkee, että hevonen on saanut hyödyllisen alkukoulutuksensa. Mutta ennen kaikkea suurin muutos on tapahtunut hevosen luonteessa: minun ennen niin "pelokas" hevoseni on kaikkea muuta. Se ei reagoi hallissa juuri mihinkään ulkoiseen. Egon on useaan kertaan sanonut, että tästä tulee kiva hevonen, koska se ei ole "spooky" tai hermostunut. Tähän suurin muutos lienee tullut Egonin "johtajuusteknisen" koulutusmallin myötä. Tätä ei nyt pidä käsittää väärin, hevosta koulutetaan oppikirjaperiaattein negatiivisen vahvisteen keinoin, mutta "johtaja-asenteella". Mitä se tarkoittaa käytännössä? Että hevonen hyväksyy sen, että ihminen voi tehdä ja pyytää asioita hevoselta. Vaikkapa halutessaan pitää sitä korvasta kiinni, pitää takajalkaa ylhäällä, työntää sitä kädellään kuonon päältä taaksepäin... Siis mitä haluaa, milloin haluaa, hevoselta lupaa kysymättä. Ihminen voi myös tuoda uusia, äänekkäitä tai jollain tapaa erikoisia kapistuksia hevosen elinpiiriin. Hevonen ei saa astua ilman lupaa ihmisen tilaan ja sen pitää aina välittömästi reagoida, kun ihminen pyytää sitä poistumaan. Ihan sitä samaa, mitä olen aiemminkin teettänyt hevosella, mutta vähän enemmän kärjistäen ja alleviivaten. Egonia haastateltuani hän tästä sanoi, että paras kohde tällaiselle lähestymistavalle mielestään on nuori hevonen, joka vielä muodostaa käsitystään ihmisestä.
Esimerkiksi toisen aikuisen tammani kohdalla ko. lähestymistapa ei saanut juurikaan muutosta ääniherkkyyteen ja reaktiivisuuteen - olen sitten pitäytynyt ihan tyypillisissä siedätysmetodeissa, niissä paremmin onnistuen.

Mikä tässä jälleen on kuitenkin selväksi tullut: ei ainoastaan ihmisellä vaan myös hevosella tulee olla asenne kohdallaan.
Jo jonkin aikaa eläintenkoulutukseen perehtynyt tutkijayhteisö on ollut sitä mieltä, ettei "kuuliaisuus" ole hevosen luonteenpiirre. "Kuuliaisuus" on yhtä kuin hyvin onnistunut koulutus = hevonen, joka tunnistaa merkit ja tehtävät ja tekee vaaditut asiat vaivatta ja hämmentymättä, hyvällä motivaatiolla, luottavaisesti. Yhtälailla hyvin koulutettu hevonen kuitenkin antaa ja sallii ihmisen pyytää asioita ja vaikuttaa itseensä. Sitä on mm. "ratsastettavuus" sen lisäksi, että sillä kuvataan myös hevosen fyysisiä valmiuksia satulan alla työskentelyyn.
Tässä kaikessa korostuu, että koulutus on aina vietävä laadullisesti loppuun asti valmiiseen toimintaan. Puolitiehen jätetyt vasteet eivät tuota juurikaan iloa - ne saattavat toimia tänään, mutteivät huomenna. Kotona, mutteivät vieraissa paikoissa tai uusissa tilanteissa.  Hevosenkouluttajan vastuulla on, että asiat tapahtuvat oikein ja että kehitystä tapahtuu. Tässä kouluttajan on oltava koulutustilanteessa "johtaja", eläimen ei voida olettaa tietävän (kuten ei koulutustilanteessa ihmisoppilaankaan), mitä on tarkoitus oppia ennen kuin se on oppinut asian. Ihmisen ongelma tässä on usein epävarmuus, epävarmuus omasta osaamisesta, onko oikein vaatia asiaa ja kuinka paljon voi tehdä tai vaikuttaa. Näiden epävarmuuksiensa keskellä ihminen ei useinkaan saa haluamaansa lopputulosta, eikä hevosesta tule siten "kuuliaista".

Kun kuuntelee ihmisten tallinkäytäväpuhetta, kuuliaiseksi yleensä mielletään hevoset, jotka ovat luonteeltaan mukautuvaisia. Ne usein ovatkin kyllä toimivia, mutta eivät aina välttämättä vastaa annettuihin merkkeihin yhtään sen paremmin kuin muutkaan, mutta toisaalta vain harvoin asettuvat ihmistä vastaan. Vahvempiluontoiset tai esimerkiksi epävarmuuttaan hermostuneesti käyttäytyvät hevoset mielletään helpommin "tuhmiksi" tai kurittomiksi, koska niiden toteuttama käytös on usein pois ihmisen valitsemasta linjasta. Joskus jopa voi olla, että tällainen hevonen saattaa joihinkin oppimiinsa käskyihin reagoida paremmin kuin tuo "kiltimmäksi" mielletty lajitoverinsa, mutta silti kantaa negatiivista leimaa mukanaan.

Summana, ihan kuten koirien maailmassa, ei hevostenkaan maailmassa ole juurikaan ongelmahevosia vaan hevosongelmia, joita ihmiset kokevat. Ihmisellä on vastuu siitä, että hevosen saama koulutus tuottaa sellaisia käyttäytymismalleja, jotka ovat ihmiselle itselleen mieluisia. Olivat sitten kyseessä tallitavat, kouluratsastusliikkeet tai käyttäytyminen kilpailutilanteissa. Toiset hevoset ja koulutuskohteet vaativat enemmän töitä kuin toiset. Toisaalta myös tilanteisiin on uskallettava mennä. Tästä olen saanut jälleen omakohtaista kokemusta. Herkkienkin hevosten kanssa on mentävä tilanteisiin, joissa ne oppivat sietämään enemmän häiriötä. Esimerkiksi westernlaji reiningissä tyypilliset kiihdytykset, äkkijarrutukset (sliding stop) sekä vauhdikkaat spinnit westernvarusteiden kilkatuksen kera ovat seesteisempään kouluratsastukseen tottuneille hevosille ensin ihmetyksenaihe. Kun näihin tilanteisiin vain toistuvasti joutuu, siedättyy herkinkin hevonen siihen, että liukupysähtyviä hevosia on vaikka molemmin puolin, hiekat kaaressa päin lentäen. Kun asia on hevoselle oikein esitelty, se kyllä siedättyy nopeasti huomatessaan, että tapahtuma on kannaltaan yhdentekevä.

Jokainen hetki hevosen kanssa on sen kouluttamista ja kouluttaminen muokkaa hevosen luonnetta ja käytöstä siinä missä elämänkokemus ihmisen. Minkälaisen harrastuskaverin sinä haluat? Kouluta sellainen.

Tässä vielä videopätkä oripojan treenistä muutaman viikon takaa: http://youtu.be/oFMfNggZLXo

Aseta eteenpäin

Ajattelin jonkin hetken, jospa jättäisinkin tämän kirjoituksen vain tuohon otsikkoon. Pistäisin lukijan miettimään asiaa enkä tarjoaisi valmista vastausta. Kovin houkutteleva vaihtoehto, mutta menen nyt kuitenkin faktoihin lausahduksen takana.

Kouluratsastussäännöt sanovat:
"Hevosen on oltava kuolaintuella, niin paikalla kuin liikkeessä. Ratsastaja säilyttää tasaisen kevyen ja pehmeän tuntuman hevosen kumpaankin suupieleen yhtäläisesti. Hevonen kantaa päänsä vakaana, niskasta pehmeässä peräänannossa, kaula vapautuneesti kaartuneena, niska korkeimpana kohtana ja turpa jonkin verran luotiviivan etupuolella"

Sen lisäksi säännöt sanovat mm. että hevonen liikkuu suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kehostaan tasaisesti taipuneena ratsastettavan tienmukaisesti. Useamman liikkeen kohdalla mainitaan "asetus", vaikka termiä ei erikseen avatakaan.

Kansantajuinen ja runsaasti kuvitettu kirja "Kuinka hevonen toimii" (Gillian Higgins ja Stephanie Martin, readme.fi, 2012) hevosen anatomiasta sanoo seuraavasti:
"Niskan ojennus tai sen liiallinen taivutus (koukistus) eivät ole toivottavaa, vaan ne estävät oikeanlaisen liikkumisen. Niskan taivuttaminen on ratsulle tärkeää, koska silloin se pystyy kehittämään anatomisesti katsottuna oikeaa muotoa, taivutusta ja suoruutta."
...
"Taivutus pituussuunnassa (myötäys): Niskan lihakset eivät jännity, hevonen hyväksyy kuolaimen ja antaa nenäpiinsä laskeutua luotiviivalle.
Taivutus sivusuunnassa (asetus): Hevonen kääntää päätään vasemmalle tai oikealle. Nenäpii pysyy pystysuorassa.
Pään kiertyminen: Hevonen kallistaa päätään sivulle ja turpa nousee pois luotisuoralta."
...
"Taivutus tapahtuu nivelen kohdalla. Koukistuksen vastaliike on ojennus. Niskasta myötääminen tarkoittaa kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä tapahtuvaa taivutusliikettä.
Kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä on takaraivoluu-kannattajanikamanivel. Tämä sarananivel sallii taivutuksen pituussuunnassa (eli nyökkäyksen). Kun nenäpii on luotisuoralla, koukistunut nivel sallii myös pienen taivutuksen sivusuunnassa (eli hevosen asettumisen). Jos hevonen työntää turpaansa eteen ylös, nivel lukittuu niin, ettei se salli taipumista sivusuunnassa."

Kirja mainitsee tämän perään, että hevosen rehellisen myötäämisen testaamiseksi ratsastaja voi asettaa hevosta sisälle tai ulos. Kun hevonen voi asettua päätään kallistamatta eli kiertämättä (kiertoliike tapahtuu ensimmäisen ja toisen kaulanikaman välissä), voidaan katsoa sen myötäävän niskastaan. Asettuvan hevosen korvat ovat siten aina samalla korkeudella.

Kyra ja ratsastuksen taito -kirjassa Kyra Kyrklund mainitsee, kuinka ahdas hevosen pään ja kaulan liittymä on ja kuinka vähän liikettä siellä voi fyysisesti tapahtua ja mitkä tämän anatomisen ominaisuuden vaikutukset ovat hevosen kykyyn liikkua äärimmäisen koottuna. Hevonen, jonka niska on ahdas, ei viihdy korkeassa muodossa, jossa leukaluun ja atlasnikaman siiven välinen tila kaventuu olemattomaksi, eikä sitä pitäisi sille siksi altistaa.


Kouluratsastussäännöt puolestaan toteavat pohkeenväistön yhteydessä, että hevonen asettuu poispäin liikkeen suunnasta siten, että ratsastaja näkee hevosen silmäkulman ja sieraimenreunan asetuksen puolella kaulaa. Ratsastuksenohjaajaopiskelija oppii teoriatunnilla, että tätä suurempi pään sivuttaisliike on hevoselle fyysisesti mahdoton taivuttamatta kaulaansa muista nikamaväleistä.

Miten sitten itse koen asetuksen? Olen kirjoittanut, että asetus on painopisteensiirtoa asetuksesta poispäin. Miksi sanon näin? Koska sillä pyrin välittämään ajatusta, että hevosen on oltava tasapainossa, jotta sitä voitaisiin asettaa oikeaoppisesti. Mikäli hevonen on painopiste oikean etujalan päällä, sen pään kääntäminen oikealle kuolaintuntumalla on hankalaa. Ja puolestaan ohjasta vetäminen lisää aina hevosen painojakaumaa vedon puolelle. Hevosen on siis kuljettava peräänannossa (lue: tasapainossa) kehossaan, jotta sitä voidaan asettaa. Näistä seikoista johtuen ratsastajan on hyödyllistä ajatella ikään kuin siirtävänsä hevosen painopistettä vastakkaiseen suuntaan asetuksesta katsottuna ennen kuin hän asettaa hevosta.

Tästä pääsemme takaisin alun sitaattiin kouluratsastussäännöistä: asettuessaankin hevonen on kahdella ohjalla, kevyellä ja pehmeällä tuntumalla, niska korkeimpana kohtana ja nenäpii luotiviivan edessä. Mikäli hevonen ei ole oikeassa tasapainossa tai asetus tehdään liian suurella ohjasotteella, hevonen pyrkii taipumaan kaulastaan ja usein putoaa luotiviivan taakse. Kaulan taipuminen tapahtuu myös useammin toisen tai kolmannen kaulanikaman kohdalta, jolloin kaulankaari vääristyy. Mihin tämä johtaa? Usein tehottomampaan takaosan käyttöön ja hevosen heikompaan etuosankannatteluun.

Asetus on hieno tarkistustyökalu. Eniten käytän sitä itse tasapainon ja kehonhallinnan mittarina. Aina kun hevonen on koulutustasoonsa ja ratsastettavaan tehtävään nähden riittävän hyvässä tasapainossa, minulla on varaa työntää kädet eteenpäin ja "asettaa hevosta eteenpäin". Ei siis vetämällä käsilläni taaksepäin vaan myötäämällä niillä muutama senttimetri eteenpäin. Jos kaikki on kuten pitäisi olla, hevonen jää annettuun tasapainoon ja vartalonasentoon annetulle reitille useiksi metreiksi vaatimatta tukea ratsastajalta ja tuntumasta, menettämättä kuitenkaan yhteyttä ratsastajan käteen. Tällöin ohjat ovat kuin kaksi keppiä, joilla voi kääntää hevosen korvien takana olevaa "polkupyörän ohjaustankoa". Tuntuman yhteys säilyy molempiin suupieliin, hevosen pää kääntyy, mikään muu ei muutu.
Jos hevosen tasapaino on puutteellinen, se tukeutuu liikaa kuolaintuntumaan tai on jännittynyt, eteenpäin asettaminen onnistuu heikosti tai vain hetkellisesti. Hevonen joko ei käännä päätään pehmeästi tai ei seuraa tuntumaa niskallaan eteenpäin joustaen vaan jää ns. "tyhjäksi" edestä. Tästä tiedän, että minun on tehtävä täsmällisempiä korjauksia hevosen tasapainoon tai että olen esimerkiksi vaatinut liian suurta kokoamisastetta hevoselta. Silloin palaan takaisin puolipidätteisiin tai mahdollisesti muutan hevosen työskentelyasentoa. Tämä pieni tekninen kikka on hyvä ja rehellinen peili omalle ratsastukselle. Hevonen pääsee myös käyttämään niskaansa tehokkaammin itsensä tasapainottamiseen, jolloin se antaa elastisemman kuvan liikkumisestaan. Kun hevonen jää kannattelemaan itseään tähän eteenpäinasetukseen, se myös on melko suurella varmuudella "jalan edessä". Liian vähäinen lihastyö hevosen kehossa johtaa kannattelun ja liikkeen jouston menetykseen suhteellisen nopeasti.
Mikäli hevonen on tasapainossa ja suhteellisen symmetrinen, asettuminen molempiin suuntiin käy yhtä helposti.

JK. Tarkkasilmäinen lukija huomaa: fyysisesti puhdas asettuminen vaatii, että hevonen on ensin peräänannossa eli tasapainossa hyväksyen kuolaintuntuman. Asettamalla hevosta ei peräänantoon siten voi saada, sikäli kun näiden termien sisällöstä pidetään kiinni. Taivuttamisen ja taivutuksessa tasapainon löytämisen kautta peräänantoon voi kuitenkin päästä ja siten päästä asettamaan hevosta. Kannattaa kokeilla tarkkaavaisin mielin.

Tässä kuvassa hevonen on verryttelyssä löytynyt itsenäiseen tasapainoon, josta sitä voisi myötäämällä myös asettaa.

Esimerkki sulkutaivutuksesta, joka alkaa oikeassa laidassa tasapainossa, pääsen keskellä vielä asettamaan hevosta eteenpäin liikkeen sisällä. Hevonen menettää kokoamisensa, jonka seurauksena teen suhteettoman suuren pidätteen - hevonen pakenee kuolaimen taakse ja taipuu kolmannen kaulanikamansa kohdalta painetta välttääkseen (vasen laita).

Hevosen tasapainotuttua uudelleen pääsen jälleen rentouttamaan käden ja hevonen pääsee taipumaan pehmeämmin ja tasaisemmin kaulastaan sekä pysty- että sivusuunnassa, ensimmäinen niskanikama mukaan lukien.

Kuvat: Cat Loose 2013

Hevosenkoulutuksen dualismi

Olin tuossa viikonloppuna jälleen Suomessa valmentamassa. Yhteistyö joidenkin ratsastajien kanssa on jatkunut jo vuosia ja ollaan päästy viimein teknisesti sille tasolle, että ratsastaja istuu tasapainossa ja apujenkäyttö on siistiä ja tarkoituksenmukaista. Kun ratsastajan keho alkaa toimia suhteellisen virheettömästi työvälineenä, voidaan keskittyä kouluttamaan hevosta. Tällä reissulla tulin jälleen kasvotusten sellaisen asian kanssa, josta lajissa toisinaan mielestäni puhutaan liian vähän: hevosen koulutuksen kahdesta luonteesta. Siksi tämä blogiteksti.

Kerron käytännönesimerkin, sillä se on hyvin kuvaava. Samassa kahden hengen ryhmässä minulla oli hyvin erilaiset, mutta mielenkiintoisella tavalla samanlaiset hevoset. Toinen herkkä, mutta rotutyypillisesti etupainoinen suomenhevonen, toinen lyhytrunkoinen, korkearaajainen ja pystykaulainen puoliverihevonen. Molempien kanssa olemme tehneet perustyötä jo jonkin tovin: saattaneet ratsastajia ja hevosia parempaan tasapainoon ja hevosia paremmin avuille. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäisen päivän treeneissä ratsastajat pystyivät ratsastamaan "oppikirja kädessään". Rakensimme hevosten tasapainoa ja ratsastettavuutta tekemällä runsaasti pysähdyksiä ja väistöjä. Pelkästään hiomalla perusapujen vasteita sekä helposti erityisesti kaarteissa etuosalleen komahtava suomenhevonen että hyvin herkästi jännittyvä ja avuilta pakeneva puoliverinen tulivat erinomaiseksi ratsastaa. Molemmille löytyi klassisia "peruspalikoita" tarkasti käyttämällä oikea työskentelyasento ja tasapaino käynnissä ja ravissa.

Toisena päivänä otimme työn alle laukka-ravi-siirtymiset. Tämä on molempien ratsujen vaikeus: suomenhevonen ajautuu pidätteestä etupainoiseksi ja lakkaa liikuttamasta etujalkojaan runkonsa etupuolelle ("töksähtää"), puoliverinen jännittyy kovasti ja kadottaa selkälinjansa mitan. Tiedostan jo molemmista hevosista ja yleisesti kerätystä kokemuksestani, että oppikirjamainen huolellinen valmistelu ja tehtävän suorittaminen eivät tässä tilanteessa riitä takaamaan onnistunutta lopputulosta. Miksi? Sillä hevosten oppimat liikeradat ja selviytymismekanismit ovat tilanteessa virheelliset ja jo valitettavasti automatisoituneet. Tämä tarkoittaa sitä, että jo siirtymisen valmistelun tuntiessaan hevosen keho varustautuu automaattisesti toimimaan opitulla tavalla. Teki ratsastaja sen valmistelun erityisen hyvin tai vähän heikommin. Hevosen suorittaminen pysyy kuitenkin enemmän tai vähemmän opitun liikeradan rajoissa samanlaisena.

Ratkaisimme tuon tilanteen sillä, ettemme valmistelleet siirtymisiä laukasta raviin ollenkaan vaan treenasimme itse siirtymisen liikemekaniikka (huomioi, ei itse siirtymisen merkkiä!) tekemällä siirtymiset kääntämällä hevosta suhteellisen yllättäen toiseen suuntaan. Tällä saimme pehmeästi rikottua vanhan toimintamallin ja hevoset suorittamaan ikään kuin vahingossa oikeammanlaista liikettä siirtyessään laukasta raviin. Treeni oli fyysinen onnistuminen, jonain päivänä tätä seuraa vielä koulutuksellinen onnistuminen.

Tästä esimerkistä johdettuna hevosenkoulutuksen dualismi tarkoittaa sitä, että hevosta koulutetaan aina kahdella tasolla: koulutuksellisella ja fyysisellä tasolla.

Uskon, että esimerkiksi ratsastuksenlajeista kenttäratsastajat ovat tämän parhaiten sisäistäviä, sillä heillä hevosen täytyy olla fyysiseltä kunnoltaan riittävän hyvässä tilassa, jotta maastoesteratsastus ja kolmipäiväinenkin kilpaileminen onnistuvat. Toki päästäkseen lajissaan eteenpäin, ei pelkkä fyysinen kunto riitä vaan hevosen täytyy siinä ohessa kehittyä koulutuksellisesti.

Kouluratsastuksen tarpeita ajatellen dualismi näyttäytyy siten, että hevosen täytyy olla aina lihaskunnoltaan ja voimatasoltaan riittävän vahva, jotta se voi siirtyä vaikeampiin tehtäviin onnistuneesti. Tämä aina silloin, kun hevonen itsessään käyttää kehoaan oikein eli terveellä tavalla. Kun tällainen hyvin kehoaan tasapuolisesti käyttävä hevonen kohtaa uusia, teknisesti vaativampia tehtäviä, se alkaa oirehtia, mikäli kokee voimanpuutetta tehtävässä. Oireita ovat jännittyminen, perusapujen vasteiden heikkeneminen, jonkinlainen protestointi. Silloin ratsastajan on ymmärrettävä koulutukselliset tavoitteet silmällä pitäen helpottaa tehtävää ja kokeilla esimerkiksi intervalleina uudelleen samanlaista tehtävää, ikään kuin leikin varjolla. Luonnollisesti koulutuksessa edetään, mutta miten, jää se ratsastajan mielikuvituksen, tunteen ja kokemuksen ratkottavaksi.

Mitenkä sitten, jos hevonen ei käytä kehoaan optimaalisella tavalla? Osa hevosista on ns. syntymäheikkoja tässä suhteessa. Ne ovat joko rakenteeltaan tai jostain jopa henkisestä syystä sellaisia, etteivät luontaisesti ymmärrä käyttää kehoaan oikein. Toinen, suurempi joukko hevosia on sellaisia, joiden peruskoulutuksen tehtynyt ihminen on tehnyt pienempiä tai suurempia virheitä hevosen koulutuksessa. Tyypillisimpiä ovat liian nopealla teknisellä edistymisellä (lue edeltä) tai tuntumalla aiheutetut ongelmat - hevonen pakenee tuntumaa, ei kunnioita tuntumaa, jännittyy tuntumasta... Moni hevonen suhtautuu tuntumaan siten, että taittaa kaulansa kolmannen kaulanikaman kohdalta ja siirtää turpansa siten luotiviivan taakse. Osa hevosista vetää kaulansa ikään kuin lapojensa väliin, mikä automaattisesti vaikeuttaa lapojen ja koko etuosan liikkuvuutta ja siten vähentää vähintään hevosen elastisuutta ellei jopa kääntyvyyttä ja lennokkuutta. Osa hevosista sitten puolestaan jännittää kaulansa ratsastajan kättä vasten, ikään kuin tukien kehonsa mekaanisesti tuntumaan tasapainovaikeuksia kohdatessaan.
Olipa hevosen virhe mikä tahansa, mitä voimakkaammin hevosen virheellinen liikerata on automatisoitunut, sitä huolellisemmin hevosen koulutuksessa on otettava huomioon dualismin toinen puoli: hevosen fyysisten valmiuksien harjoittaminen.

Oppiva hevonen on kuin oppiva ihminen. Kun matematiikan tunnilla oppilas saa ratkottavakseen ensimmäiset yhtälöt, on hän oppinut jo numeroiden merkityksen ja miten numeroita ja merkkejä käytetään. Taitavan opettajan oppilaalla on aina VALMIUDET vastata kysymykseen oikein. Näin kuuluisi olla myös hevosen koulutuksessa.

Vajaa vuosi sitten erään oppilaani kanssa aloitimme hänen ikäisiään koulutuksellisesti ja fyysisesti jäljessä olevan nuoren hevosensa kanssa. Hevosella oli koko joukko haasteita: se ei kääntynyt, se ei polkenut takaa kovinkaan aktiivisesti, se ei hidastanut eikä mennyt eteenpäin portaattomasti ja jos se ns. kuunteli tuntumaa, se pakeni kuolaimen taakse. Tänä aikana olemme yksitellen korjanneet vasteet kääntäviin apuihin yhdessä työskentelyasennon kanssa (hevonen pitkäksi koko selkälinjastaan), sen vasteet yksinkertaisille pidätteille ja eteenpäinajaville avuille, joiden kautta myös suhtautuminen tuntumaan on muuttunut. Nyt hevosella on fyysiset valmiudet vastata oikein kehollaan sille annettuihin merkkeihin. Olemme tilanteessa, jossa voimme lähteä aktivoimaan ja kehittämään hevosen voimaa ja ratsastettavuutta sekä kouluttamaan sille tekniikkaa, tietäen että tässä voidaan onnistua. Jos olisimme vuosi sitten aloittaneet niillä tehtävillä, mitä teemme tänä päivänä, olisimme päätyneet negatiiviseen kierteeseen, josta ei välttämättä olisi löytynyt järjellistä ulospääsyä.

Hevosta voi kouluttaa oppikirja kädessään aina kun seuraavat seikat täyttyvät : 1) hevonen on fyysisesti terve 2) hevosen luontainen rakenne on tasapainonen ja sen liikeradat ovat terveet ja puhtaat 3) sen alku- tai jatkokoulutuksessa ei ole tehty virheitä, joilla olisi vaikutuksia kahteen edeltävään tai hevosen henkiseen tilaan koulutettaessa.

Aina kun yllä mainituissa kohdissa herää kysymyksiä, on ratsastajan otettava huomioon, että hevosella täytyy olla tiedossaan ja valikoimissaan se liikerata, jonka sen odotetaan tekevän jostain merkistä. Joskus tämän asian korjaaminen on tehtävä omassa laatikossaan, pois sieltä ratsastusoppikirjojen maailmasta. Kuitenkaan menettämättä sitä johdonmukaisuutta, joka ratsastajan ja hevosen välisessä merkkikielessä on. Jotta ratsastajalla itsellään olisi valmiudet auttaa hevostaan eteenpäin näissä tilanteissa, tulee hänellä olla vähintäänkin välttävä tieto-taito hevosen urheilufysiologiasta. Siispä ratsastajan on opiskeltava jatkuvasti lisää, jotta hänellä olisi kykyä ohjeistaa hevostaan oikein.

Loppuun helposti omaksuttava, yksinkertainen teesi: Kun teetät hevosellasi mitä tahansa liikettä, asiaa, tehtävää, kysy aina itseltäsi: "Onko hevosellani tiedolliset ja fyysiset valmiudet vastata oikein?" Mikäli näin on, anna mennä. Jos vastaat ei, palaa niin kauas kohti alkupistettä, että voit jälleen vastata kysymykseesi kyllä.

Tee se!

Facebookin ihmeellinen maailma toi tänä aamuna eteeni kuvan, jossa luki: "If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse." (Suomeksi vapaasti muotoiltuna: "Jos se on sinulle tärkeää, löydät keinon. Jos ei, keksit tekosyyn.") Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös ratsastukseen.

Olen useaan otteeseen sivunnut blogeissani ratsastuksen henkisiä puolia niin hevosen kuin ratsastajan perspektiivistä eri kanteilta. Vaikka kyse on urheilulajista, on elävän "urheiluvälineen" vuoksi näillä seikoilla vielä suurempi vaikutus lopputulokseen kuin tavallisessa urheilussa. Keihäs lentää sen kaaren, minkä se lentää - sen verran minkä heittäjän tekniikka ja tahtotila yhdessä sallivat. Keihäällä ei ole mielipidettä asiaan, uskallan väittää. Jopa enemmän interaktiivisissa lajeissa, joissa pelaajalla tai urheilijalla on vastustaja, itse urheiluväline - jokin maila, miekka tai muu kapistus tai vastaavasti vain urheilijan oma keho - on fyysiseltä laadultaan suorituksen ajan samanlainen. Hevosurheilu on ainoa lajiaan, missään muussa urheilussa "urheiluväline" ei mahdollisesti muutu laadullisilta ominaisuuksiltaan suorituksen aikana siten kuin hevosurheilussa, vaikka olosuhteet luonnollisesti vaihtuvatkin monen lajin puitteissa. Kun lajin luonne on tällainen, urheilijoiden henkinen tila suorituksen aikana korostuu. Eikä ainoastaan kilpasuorituksessa vaan myös harjoiteltaessa.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä yhteisten ystävien ja tuttavien kautta menestyneimpiä suomalaisratsastajia. Joitain hyvin ja monia etäisemmin. On ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, varakkaista ja vähemmän varakkaista lähtökohdista. Kouluttautuneita ja elämän kouluttamia. Hevosrakkauden lisäksi ainoa yksittäinen kaikkia yhdistävä tekijä on tahtotila: selvä "tee se"-asenne. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin paljon muiden urheilulajien puitteissa tästä puhutaan julkisestikin. Miten "tee se"-asenne ilmenee ratsastuksessa?

Kilpasuorituksen aikana tämä mentaliteetti näkyy siinä, kuinka ratsastajan tahtotila auttaa hevosta suoriutumaan itselleen vaikeista tehtävistä - oli sitten kyse fyysisesti raskaasta tai henkisesti stressaavasta tilanteesta. Hevonen, jonka päällimmäisin tahtotila on syödä ruohoa ja liikkua vapaasti itseään toteuttaen, ei välttämättä aktiivisesti tahdo tehdä sitä, minkä eteen se on laitettu. (Tosin tähän täytyy nyt sanoa, että parhaimmilla kilpahevosilla tuntuu olevan jonkinlainen selväkin tahto urheilusuoritukseen - yhtään hevosta ei voi täysin pakottaa tekemään sitä, mitä ne kilpailuissa lajista riippumatta tekevät, eikä ainakaan suoriutumaan sillä tavoin kuin parhaimmat lajeissamme suoriutuvat.) Selvää kuitenkin on, ettei hevonen ymmärrä suorituksen merkitystä samalla tavalla kuin sen ratsastaja - että nyt on iso kisa, paljon kunniaa tai rahaa pelissä. Sitä ei siis voi motivoida samoin keinoin ylittämään itseään kuten ihmisurheilijaa voi kannustaa. Tästä syystä ratsastusurheilijan tahtotilalla on suuri merkitys suorituksen onnistumisen kannalta, sen täytyy pahimmillaan kattaa kahden urheilijan tarve, jotta menestystä tulisi.

"Tee se"-ajattelu heijastuu myös arkeen. Sanoisin, että se on se yksi yksittäinen tekijä, joka yhdistää esimerkiksi ammatikseen ratsastavia. Ratsastus on taloudellisesti kannattamaton, fyysisesti raskas ja usein monin paikoin turhauttava tapa elää ja työskennellä. Sen lisäksi, että se tuo paljon hetkittäisiä onnistumisentunteita, se koettelee sekä henkisesti että fyysisesti. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Ratsastajan täytyy tahtoa tehdä tätä ammatikseen, ja tahdon täytyy kantaa yli kurakelien, ontuvien hevosten ja henkilökohtaisten konkurssiuhkien.

Tahtotila ja asenne näkyy selvästi myös yksittäisissä arjen tilanteissa. Kun 500 kiloa itsenäistä mieltä ja fyysistä voimaa päättää koetella kouluttajaansa, päässä täytyy olla yksi yksittäinen ajatus: "Tee se!" Tämä ei tarkoita aggressiivisuutta tai edes välttämättä voimakkuutta vaikuttamisessa vaan päättäväisyyttä saattaa tilanne loppuun, haluttuun lopputulokseen. Periksiantamattomuus järkevällä itsereflektiolla ja asiantuntemuksella toteutettuna on usein väline, jolla hevonen oppii ja alkaa käyttäytyä halutulla tavalla. Sellainen ihminen, jolla tällainen henkinen ominaisuus on, ei edes ajattele muita vaihtoehtoja. Periksiantamaton "tee se"-ihminen ei menetä tarpeettomasti malttiaan tai merkkikieltään, turhaudu tai lopeta kesken. Hän pystyy analysoimaan tilannetta sen tapahtuessa, arvioimaan itseään ja omaa toimintaansa ja sopeuttamaan sen tilanteeseen siten, että väärälaatuisestakin tilanteesta päästään ulos haluttuun suuntaan ja hallitusti. "Tee se"-henki pitää huolta, että ratsastaja pysyy linjassaan ja on itsevarma.

Tällainen henkinen ominaisuus kehittyy luontaisesti kokemuksen myötä. Mitä enemmän kilometrejä on takana, sitä helpompi on seisoa sanojensa ja tekojensa takana. Olla jotain mieltä. Pätee niin hevosiin kuin elämään yleisesti. Mutta pelkästään kokemus ei tätä asiaa selitä. On paljon keski-ikäisiä ratsastajia, joilla urheilulajin parissa kerättyä kokemusta on useammalta vuosikymmeneltä, eikä "tee se"-ajattelu siltikään luonnistu. Pelko, arkuus, heikko itsetunto syövät toiminnallisuuden. Pahimmillaan vikaa etsitään aina ulkopuolelta: on tuulista säätä, liukasta pohjaa, tuokin tuolla juoksuttaa ja siksi minä en nyt voi ja tämä tässä hilluu ja enhän minä nyt voi edistyä kun minulla on se polvikin ollut kipeä... Palataan tuohon alun sitaattiin. Kun tahtotilaa ei ole, löytyy aina selitys ja jonkinlainen tekosyy.

Muistan omasta nuoruudestani, teini-iästä ja myöhemmin parikymppisenä muutaman mullistavan hetken, jolloin "tee se"-ajattelu astui kuvaan, tietoisella päätöksellä. Kaikki nämä hetket eivät ole edes hevosiin liittyviä. Jokainen rakentaa omaa itsetuntoaan kaikilla elämän osa-alueilla vailla rajoja - itseensä luottava ihminen ei ole sitä vain hevosten parissa. Itsevarmuus tai päättäväisyys ei ole uhkarohkeutta. Tai edes pelottomuutta. Periksiantamattomuus tarkoittaa, että haasteista huolimatta asia tehdään. Meni se sitten oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai ei. Oli kylmä, kuuma, hyvä tai huono olla, vähän kauhuissaan tai kyllästynyt... Tunne- ja fyysisiä tiloja on satoja. Merkittävintä on päätös: minä teen tämän. Ja tämä päätös pitää tehdä yhä uudelleen, mahdollisesti joka päivä.

Puhun usein pikkutarkkuudesta eläimenkoulutuksessa. Kuinka pienillä laadullisilla asioilla on merkitystä koko koulutuksen onnistumisen kannalta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Vaatii, että ratsastaja tietoisesti päättää tehdä jonkun asian. Hyvin yksinkertainen esimerkki: päättää mistä hevosen tekemä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat, kuinka monta niitä on peräjälkeen ja millaisia ne ovat laadultaan ja mihin ne päättyvät. Jokainen ratsastettava reitti on päätös, joka koskettaa yksittäisiä askeleita ja siten askelryhmiä. Suurimmalla osalla harrasteratsastajista ei tällaista päättäväisyyttä ja päätöksentekokykyä ole luontaisesti satulaan istuessaan vaan se pitää opetella. Osa ei opi koskaan, ja se on se tekijä, joka estää heitä edistymästä. Ei kipeytyvä polvi, lyhyet kädet, skolioosi, hankala esimies töissä tai edes vääränlainen hevonen. Nuoren ihmisen kohdalla rahanpuute ei edelleenkään estä ratsastamasta, jos tahtotilaa on. Aina jollain on hevonen, jonka selkään pääsee, jos on valmis panostamaan ja antamaan omaa aikaansa ja vaivaansa. Aina löytyy tie eteenpäin, kun on tahtoa. Pitää vain pistää itsensä likoon ja tehdä töitä. Päättäväinen asenne pitää myös huolen, että itsekuri pitää: ratsastaja ei ole koskaan voimakkaasti ylipainoinen, kunnoton, voimaton tai epäjohdonmukainen harjoittelun suhteen.

Halu ja tahto ovat kaksi eri asiaa. Moni haluaa olla hyvä ratsastaja ja kovasti edistyä ja siten menestyä. Tahto, päättäväisyys ja "tee se"-asenne näkyvät muuallakin kuin puheessa. Tahtova ihminen tekee. Ottaa asiakseen. Pitää kiinni päätöksestään. Treenaa. Tukiharjoittelee. Tekee kotiläksynsä. Ilmestyy paikalle. Ja löytää keinon.

Mutta kaikista ei tarvitsekaan tulla ratsastajia. Ja sekin on ihan okei, että harrastaa ratsastusta turvallisesti ratsastuskoulussa vain koska on kivaa olla kiltin hevosen kanssa tunti viikossa yhdessä ja harjoitella opettajajohtoisesti perusasioita. Kunhan vain tietää, mitä haluaa ja tyytyy siihen, oli se sitten paljon tai vähän jollain mittarilla mitattuna.


JK. Että ihminen on päättäväinen, ei tarkoita, että hän olisi sitä hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Yksittäisessä koulutustilanteessa on tärkeää, että onnistutaan ja että hevosen käytös vahvistuu oikein - huonolla käytöksellä hevonen ei pääse tehtävästä pois. Jos hevonen kuitenkin esimerkiksi toistuvasti käyttäytyy epätoivotulla tavalla, tulee aina varmistua, että käytökselle ei ole kivuliasta syytä. Kipeää hevosta ei tulisi koskaan harjoittaa.