Nyt pätkähti puolihuolimattomasti suhteellisen pitkä tauko täällä blogin puolella. Pahoitteluni. Kiirettä on pitänyt - Suomen lyhyt kilpailukausi on kovimmassa vauhdissaan, ja olen reissannut Suomessa pitämässä oppilaat vireessä koitoksia varten. Menestystä on tullut ihan mukavasti - sijoituksia ja tasonnousua niin prosenteissa kuin kilpailutasoissa, puhumattakaan taidonoppimisesta. Yhtälailla täällä Saksassa olen yrittänyt pitää itseäni vireessä. Siispä osallistuin muutama viikko sitten mielenkiintoiseen koulutukseen, josta Eurodressage julkaisi juuri jutun.
Juttuun voit tutustua tämän linkin kautta: http://www.eurodressage.com/equestrian/2015/07/19/optimizing-horses-performance-key-topic-german-symposium-manolo-mendez-and-dr-ridgway
Mielessäni on kesän aikana kuitenkin muhinut jo tämä seuraava aihe, johon haluan paneutua. Nivon sen yhteen tuon koulutuksen annin kanssa.
Valmentajana usein kuulen lausahduksia, joiden aloitus on seuraava: minä haluan sellaisen hevosen joka on..., miksei tämä hevonen ole..., miten tästä hevosesta saisi... Erityisesti tuo ensimmäinen särähtää korvaan tietyissä yhteyksissä. Miksi? Paneudun siihen kohta.
Totta on, että onnellinen "kavioliitto" on sellainen, jossa hevosen kyvyt ja ominaisuudet kohtaavat ratsastajan kunnianhimon ja taidot. Eli että hevonen on soveltuva siihen käyttötarkoitukseen, johon se on hankittu. Ostohinnaltaan "kolmen tonnin kopu" voi olla harrasteratsastajalleen miljoonanarvoinen ratsu, kun se soveltuu ratsastajalleen ja tämän tarpeisiin hyvin. Yhtä hyvin se vääränlainen hevonen, markkina-arvoltaan kallis tai halpa, voi olla ratsastajalleen liki arvoton. Hevosen arvon määrittelee ensisijaisesti sen omistajan tuntemus hevosen soveltuvuudesta itselleen, toissijaisesti markkina-arvo. Joskus sitten käy niinkin, että hevosen kyvyt eivät kohtaa ratsastajan tavoitteellisuuden ja kohenevien kykyjen kanssa, ja silloin herää kysymys, voiko sellainen kavioliitto jatkua onnellisena ratsastajan turhautuessa ja hevosen joutuessa itselleen mahdollisesti liian vaikeiden tehtävien eteen? Tästä pääsemme rakentamaan hevosen kestävän sillan varsinaiseen aiheeseen: mikä on hevosen oikeus itselleen soveltuvaan ratsastajaan?
Jokainen ratsastaja, joka istuu hevosen selkään, on hevosen kouluttaja. Tahtoi näin tai ei. Jokainen toisto, jonka hevonen tekee, on sen peruskoulutusta ja vaikuttaa siihen, miten hevonen tulevaisuudessa vastaavassa tilanteessa käyttäytyy. Tämä on seikka, joka liian monelta unohtuu aivan liian usein ja tuntuu vaikealta mieltää erityisesti ratsastusuran alkutaipaleella, kun valmiudet toimia hevosen "kouluttajana" ovat heikot, joskus liki olemattomat.
Hevoset ovat toki perusluonteeltaan, hermorakenteeltaan, rakenteeltaan ja liikemekaniikaltaan tietynlaisia. Nämä ominaisuudet määrittelevät hevosen luontaisen soveltuvuuden esim. tiettyyn lajiin tai kykyyn edistyä siinä urheilulajissa. Parhaiten koulutuksessa myös kilpailumielessä onnistuu taitava ratsastaja, joka valmentaa hevosta, jonka ominaisuudet ovat optimaaliset tavoitteita ajatellen. Kriittistä on kuitenkin ymmärtää, ettei lahjakkainkaan hevonen koskaan yksinään kykene suoriutumaan tehtävistä, joihin ratsastaja ei osaa sitä valmistella tai ohjeistaa. Eikä hevosen koulutustaso ole pysyvä tila vaan se elää hevosen saaman valmennuksen mukaan suuntaan tai toiseen. Kerran hyvin koulutettu hevonen ei ole sitä urheilu-uransa loppuun saakka, jos kokemansa valmennus on linjatonta.
Mikä on hevosen oikeus hyvään ratsastajaan? Tähän kysymykseen olen vastannut useasti sanomalla: jokaisen ratsastajan velvollisuus on opetella ratsastamaan vähintään sellaisella tasolla, joka ei häiritse hevosen liikeratoja ja aiheuta haittaa hevoselle. Tämä tarkoittaa tasapainoista passiivista istuntaa sekä selvää ja loogista apujenkäyttöä. Kun tähän yhdistetään vielä jonkinlaiset perustaidot hevosen luontaisesta käyttäytymisestä ja käsittelystä, voidaan sanoa, että ratsastus on eettisesti kestävällä pohjalla.
Lisäksi mielestäni pitäisi puhua myös hevosen tarpeista soveltuvaan ratsastajaan. Hevosen pitäisi ensisijaisesti saada aina kantaa itselleen kohtuullista taakkaa. Tämä tarkoittaa, että ratsastaja ei saisi olla hevoselle liian suuri ja painava, ohjearvoina on joskus lausuttu prosenttiosuuksia hevosen omasta painosta (10-20%). Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että ratsastaja, joka ei jaksa kannatella omaa painoaan, ei voi ratsastaa. Näissä asioissa liikutaan aralla maaperällä. Ihminen, paino ja erityisesti ylipaino ovat asioita, joihin ei saisi sanoa juurikaan, mutta jonkun on puhuttava myös hevosen suulla. Siksi olen tyytyväinen, että usea ratsastuskoulu on ottanut avoimesti käyttöön ns. painorajat. Kuka on näiden raskasta työtä tekevien hevosten puolella, jos ei niiden henkilökunta ole?
Ammattiratsastajana olen useampaan kertaan todennut, etten istu jonkun hevosen selkään, jos koen olevani sille hevoselle liian suuri. Vaikka tuossa joku aika sitten otin omasta salakavalasti nousseesta painostani vajaat 10 kiloa pois hevosurheilun tarpeita ajatellen, edelleenkään en suostu ottamaan jatkuvaan ratsutukseen pieniä, liki ponikokoisia hevosia, saati poneja. Niille löytyy varmasti sopivammankokoiset ratsuttajat. Koen, että on jokaisen ratsastajan vastuu huolehtia, että alle asettuva ratsu on kykenevä kantamaan oman painon. Ja toisaalta, että ratsastajan on huolehdittava, että paino ylipäätään on sellainen, että hevoseläin voi sen terveytensä nimissä yhä kantaa.
Sen lisäksi, että hevonen on oikeutettu sopivankokoiseen ratsastajaan, on se mielestäni oikeutettu tarpeitaan vastaavaan ratsastajaan. Nuoren hevosen puutteellinen elämänkokemus vaatii aina parikseen elämää nähneen ja näitä asioita kokeneen ratsastajan. Kyse ei välttämättä ole ratsastajan fyysisestä iästä vaan iästä, kypsyydestä ja kokemuksesta ratsastajana. "Yhdessä oppiminen ja yhteen kasvaminen" ovat myyttejä, joille ei löydy kovastikaan tukea käytännönhavainnoista. Hevonen, jonka aiempi vuosia kestänyt koulutus on sisältänyt esimerkiksi 80 prosenttia oikeita toistoja, kestää pari vuotta sellaista ratsastusta, josta hyvällä tuurilla oikeiden toistojen määrä on 50% tehdyistä toistoista, sen siis totaalisesti heikentämättä hevosen kykyä suoriutua halutuista tehtävistä siinä hetkessä ja tulevaisuudessa. Nuori hevonen, jonka elämän ensimmäiset toistot tapahtuvat kokemattoman ratsastajan kanssa on matemaattisesti ja tilastollisesti hankalassa asemassa: miten voidaan olettaa positiivista kehitystä tapahtuvaksi, jos toistot ovat puolittain tai jopa harvemmin oikeita?
Hevosen oikeuksiin kuuluu mielestäni myös saada partnerikseen sellainen ihminen, joka voi edesauttaa sen henkistä hyvinvointia. Tämä tarkoittaa toisinaan napakkuutta, toisinaan herkkyyttä, toisinaan jotain muuta. Aina kuitenkin selvyyttä ja johdonmukaisuutta.
Mikä on sitten ammattiratsastaja? Se on sellainen ratsastaja, joka on fyysisesti kykenevä ja sopivan urheilullinen, riittävän kokenut ja kykenevä tuottamaan oikealaatuisia toistoja sekä henkisesti mukautuva siten, että voi olla hevoselle juuri sellainen partneri kuin hevonen tarvitsee voidakseen hyvin ja oppiakseen optimaalisesti. Jokaisella hevosella pitäisi olla aina reservissä oikeus tällaiseen ratsastajaan.
Miten tämä kaikki nivoutuu yhteen tuon koulutuksen kanssa, jonka sisältö oli hevosen suoruusongelmat ja niistä johtuvat suoritusongelmat ja niiden kuntoutus?
Jokaisen ammattiratsastajan pitäisi olla kiinnostunut näistä asioista. Siinä missä ihmiskeho on instrumentti, jolla hevosta koulutetaan ja ratsastetaan, on hevosen keho se instrumentti, jolla itse suoritus tehdään. Ratsastusurheilu on eettisesti kestävällä pohjalla vain silloin, kun se tapahtuu hevosen kehon ehdoilla ja sen hyvinvoinnista huolehtien. Kuten tässäkin koulutuksessa tuli joka yhteydessä ilmi: hyvä ratsastus ja treeni on paras tapa pitää huolta hevosen hyvinvoinnista ja terveydestä urheilusuorituksessa. Eläinlääkärit, fysioterapeutit, kengittäjät voivat vain auttaa tässä prosessissa, jossa ratsastaja ja valmentaja ovat avainasemassa.
Hevonen on eläin, jota ei ole luotu ratsastuskäyttöön. Koska me kuitenkin haluamme ratsastaa, on tärkeää hahmottaa, että hevosella myös on oikeus hyvään ratsastukseen, omasta perspektiivistään eikä pelkästään kilpaurheilun näkökulmasta.
Hevosella on oikeus hyvään ratsastajaan.
